Sietämisvelvollisuuden rajat – milloin häiriö muuttuu korvattavaksi ympäristövahingoksi?

Arjen elämään liittyy väistämättä muiden aiheuttamia sivuvaikutuksia. Asuminen, yrittäminen ja muu toiminta tuottavat erilaisia häiriövaikutuksia, jotka vaikuttavat meidän kaikkien päivittäiseen elinympäristöön. Kaupungeissa liikenteen melu on yleistä, samoin rakennustyömaiden aiheuttama tärinä ja pöly sekä esimerkiksi kaupungin valojen aiheuttama valosaaste. Maaseudulla esiintyy monesti esimerkiksi lannoitteen hajua ja vapaa-ajan toiminnastakin aiheutuu melua.

Edellä mainittuja tuotoksien vaikutuksia toisille kutsutaan juridisesti immissioiksi. Tuotoksiin lukeutuvat melu, haju, pöly, tärinä, säteily, valo, lämpö tai muu vastaava ympäristöön vaikuttava päästö, eli emissio. Kuinka paljon näistä aiheutuvaa haittaa asukkaan tai kiinteistönomistajan on siedettävä ilman oikeutta korvauksiin? Asiaa käsittelee laki ympäristövahingoista 737/1994 (YmpVahL) ja tarkemmin lain 4 §: sietämisvelvollisuus.

Sietämisvelvollisuuden määritelmä

YmpVahL:n 4 § kuuluu seuraavasti:

”Ympäristövahinko korvataan tämän lain säännösten nojalla vain, jollei häiriön sietämistä ole pidettävä kohtuullisena, ottaen muun ohella huomioon paikalliset olosuhteet ja häiriön syntymiseen johtanut tilanne kokonaisuudessaan sekä häiriön yleisyys vastaavissa olosuhteissa muutoin.

Edellä 1 momentissa säädetty sietämisvelvollisuus ei kuitenkaan koske tahallisesti tai rikoksella aiheutettua vahinkoa eikä myöskään henkilövahinkoa ja vähäistä suurempaa esinevahinkoa.”

Pykälän mukaisesti ympäristövahingon korvausvelvollisuus on kytketty sietämisen kohtuullisuuteen. Kohtuullisuusarviointi on aina tapauskohtaista ja sen pääkriteerit ovat:

1. Paikalliset olosuhteet

2. Aikaprioriteetti

3. Häiriön tavanomaisuus

4. Häiriön kesto ja voimakkuus

Paikallisilla olosuhteilla viitataan häiriöalueen fyysiseen ympäristöön ja alueen luonteeseen. Esimerkiksi teollisuusalueella tai ydinkeskustassa sietämisvelvollisuuden raja on merkittävästi korkeampi kuin omakotialueella tai luonnossa. Tämä johtuu alueen ominaispiirteistä. Aikaprioriteetti ottaa huomioon sen, kumpi oli paikalla ensin; häiriön aiheuttaja vai kärsijä. Jos alueella oli jo ennestään esimerkiksi vilkasta lentokenttätoimintaa, sinne muuttava yksilö on jo lähtökohtaisesti hyväksynyt ainakin tietyn tasoisen meluhaitan, mikäli tämä tiesi tai hänen olisi kohtuudella pitänyt tietää melun olemassaolosta. Häiriön tavanomaisuus on läheisessä suhteessa paikallisiin olosuhteisiin, mutta eroaa siitä toiminnallisella tasolla; tavanomaisuudella arvioidaan toiminnasta syntyneen päästön tyypillisyyttä, eli sitä onko se normaalia ja ennakoitavaa vai poikkeuksellista ja yllättävää. Häiriön keston ja voimakkuuden arvioinnissa lyhytaikainen (vaikkakin voimakas) häiriö ylittää sietokynnyksen rajan harvemmin kuin pitkäkestoinen (esimerkiksi vuosia jatkuva) ja tasainen häiriö.

Arviointiperusteet eivät ole yksittäin ehdottomia. Esimerkiksi aikaprioriteetti ei automaattisesti tarkoita sitä, että alueelle myöhemmin muuttava joutuu aina sietämään häiriöitä ilman oikeussuojaa. Samoin paikalliset olosuhteet voivat olennaisesti muuttua tai häiriön tavanomaisuus vaihdella, jolloin kokonaisarviointi voidaan tehdä uudelleen. Lähtökohtana on se, mitä “normaalin”, eli ns. keskivertohenkilön voidaan katsoa kyseisessä tilanteessa kohtuullisesti sietävän.

Ehdottomina poikkeuksina sietämisvelvollisuuden käytölle ovat YmpVahL 4 §:n 2 momentin mukaisesti tahallisesti tai rikoksella aiheutettu vahinko, sekä henkilövahingot ja vähäistä merkittävämmät esinevahingot. Näissä tapauksissa sietämisvelvollisuuden arviointia ei tehdä lainkaan. Sietämisvelvollisuutta ei voida käyttää varsinkaan terveyshaittojen korvausperusteen poistavana tai lieventävänä tekijänä.

Oikeuskäytäntö

Koska YmpVahL:n 4 § on kirjoitettu hyvin joustavaksi, on tuomioistuimilla merkittävä rooli rajanvetokysymyksissä. Yksi yleinen väärinymmärrys on, että ympäristöluvan saanut yritys ei voisi joutua toiminnastaan sietämisvelvollisuuden ylittyessä korvausvastuuseen, tai että toiminnan luvallisuuden myötä sietämisvelvollisuus on poikkeuksetta tai rajoituksetta voimassa. Vaikka on totta, että suomalaisen ympäristönsuojelulainsäädännön pääpaino on ehkäisevissä toimissa, kuten lupa- ja ehtoprosesseissa, säilyy yrityksen (samoin kuin yksilön) ympäristövastuu luvallisesta toiminnasta riippumatta. 

Korkeimman oikeuden ennakkopäätös 2013:9 ja sitä edeltäneiden oikeusasteiden ratkaisut ilmentävät hyvin kokonaisharkinnan laajuutta. Kyse oli tapauksesta, jossa lentokentän läheisyydessä sijaitseville tiloille aiheutui meluhäiriötä nousevista ja laskeutuvista lentokoneista. Kantajat, eli tilojen omistajat vaativat ilmailulaitokselta vahingonkorvausta lentomelun aiheuttamasta haitasta sekä siitä seuranneesta maa-alueen arvonalenemisesta. KKO:n päätöstä edeltäneissä käräjäoikeuden ja hovioikeuden ratkaisuissa otettiin sietämisvelvollisuuden osalta huomioon lentokenttätoiminnan tavanomainen luonne, lentomeluvyöhykkeen häiriötaso suhteutettuna paikallisiin olosuhteisiin, melutason vaihtelu, aikaprioriteetti ja kantajien tilojen käyttötarkoitus. Lähemmin tarkasteltiin yleiskaavan merkitystä ja korvausvaatimuksen vanhentumista. 

KKO:n lopullisen tuomion myötä kanne hylättiin alkuperäisen vahingonkorvausvaatimuksen vanhentumisen takia, vaikka itse meluhaitan todettiin osittain ylittävän normaalin sietovelvollisuuden rajat. Yhtenä mielenkiintoisena seikkana ratkaisussa todettiin, että melutason kasvaminen vuosina 2003-2006 ei ollut niin merkittävää, että se olisi synnyttänyt uutta ja erillistä lisävahinkoa. Suurimmaksi osaksi juuri tähän perustuen alkuperäinen korvausvaade katsottiin vanhentuneeksi. Vuosia jatkuvaan häiriöön ei siis oikeuskäytännön perusteella voinut vedota milloin tahansa, vaan korvausperusteinen vaatimus sidottiin ensimmäiseen häiriöhavaintoon vuoden 1992 lopussa. Tämän perusteella jatkuvakaan häiriö ei siis aiheuta jatkuvaa ”uutta” vahinkoa, johon vahingonkärsijä voisi menestyksekkäästi vedota, vaan tietyissä tilanteissa vahinko on kertaluonteista. Tämä ”pistemäinen” tekoperusta on toki muutenkin yleinen suomalaisen oikeusjärjestelmän osa-alueilla, kuten rikosoikeudessa, mutta on syytä kyseenalaistaa sen tosiasiallinen toimivuus etenkin ympäristövahingoissa, joissa vaikutukset ovat usein pitkäkestoisia.

Toisessa KKO:n ennakkopäätöksessä 2015:21 käsiteltiin ravintolatoimintaa harjoittavan A Oy:n aiheuttaman meluhaitan vaikutusta B Oy:n hotellitoimintaan. Hotelli sijaitsi ravintolan naapurissa, johon ravintolassa esitetyn musiikin takia kantautui jatkuvaa, terveyshaitaksi luokiteltavaa melua. B Oy vaati tulonmenetyksen korvaamista sillä perusteella, että kaksi B Oy:n hotellihuonetta oli jatkuvassa käyttöestossa melun takia.

KKO sovelsi arvioinnissaan lakia eräistä naapuruussuhteista 26/1920, jonka 17 § vastaa pitkälti YmpVahL:n 4 §:ää kokonaisharkinnan arviointiperusteineen. Tältä osin lakien välillä on päällekkäisyyttä, joka ristiriitatilanteissa ratkaistaan YmpVahL:n mukaisesti, jos kyse on tosiasiallisesti ympäristövahingosta. Tämän tapauksen ratkaisuperusteista voidaan silti johtaa päätelmiä myös YmpVahL:n 4 §:n soveltamiseen pykälien samansisältöisyyden perusteella.

KKO totesi, että vaikka A Oy:n liiketoiminta oli alkanut aikaisemmin ja B Oy:n oli tullut ottaa ravintolasta kuuluva melu kohtuullisesti huomioon omassa liiketoiminnassaan, oli A Oy silti korvausvelvollinen meluhaitan aiheuttamista vahingoista. KKO perusteli johtopäätöstään sillä, että melutaso oli huomautuksista huolimatta pysynyt yli terveydensuojelua koskevien ohjearvojen rajan. KKO:n mukaan sietämisvelvollisuuden kohtuuden raja oli siis ylittynyt aikaprioriteettiarvioinnista huolimatta. KKO otti harkinnassaan huomioon myös paikkakohtaisen- ja toimialakohtaisen tavanomaisuuden arvioinnin. Merkitystä oli myös hotellitoiminnan rinnastamisella asumiseen, joka on meluhaitan kannalta erityisen herkkä kiinteistön käyttömuoto.

Korvausta lopulta kuitenkin soviteltiin B Oy:n myötävaikutuksen perusteella. KKO näki, että B Oy:llä oli aiemmin mainitun mukaisesti erityinen velvollisuus ottaa ravintolatoiminnasta aiheutuva kohtuullinen meluhaitta huomioon. Tapaus kuitenkin kuvastaa, miten yksittäinen sietämisvelvollisuuden arviointimittari ei itsessään ole ratkaiseva tekijä kokonaisharkinnassa.

Yhteenveto

YmpVahL:n sietämisvelvollisuutta koskeva 4 § on kirjoitusasuaan selvästi suurempi ja monimutkaisempi kokonaisuus. Ympäristön häiriövaikutusten aiheuttama vahingonkorvausvelvollisuuden tapauskohtainen kokonaisharkintatapa on joustava ja sitä kautta muutoskykyinen nyky-yhteiskunnassa. Samalla arviointitapa on prosessuaalisesti raskas, kun arvioinnin osakriteerien moninaisuus edellyttää usein laajojakin selvityksiä. Lisäksi on tulkinnanvaraista, soveltuuko vahingontekoajan pistemäinen kohdistaminen ympäristöhaittojen arviointiperustaksi.

Oikeuskäytännöstä ilmenee, että yksittäisen arviointikriteerin paino kokonaisharkinnassa on verrattain vähäinen. Jatkuvakaan häiriö ei välttämättä aiheuta vahingonkorvausvastuuta, eikä aikaprioriteettikaan ole millään tavoin ehdoton. Kokonaisharkinnasta johtuen korvausten sovittelu on yleinen toimintatapa, kun tuomioistuimiin edenneet tapaukset ovat lähtökohtaisesti sellaisia, joihin sisältyy kummankin osapuolen puolesta puhuvia seikkoja. Ympäristölainsäädännön pikaisen kehityksen myötä on tarpeellista tarkastella myös sietämisvelvollisuutta koskevan lainsäädännön nykytilan soveltuvuutta yhä nopeammin muuttuvaan ympäristönsuojelun kannalta kiristyvään oikeuskulttuuriin.

Leo-Pekka Salmi

Tradenomi (AMK), Liiketalous

oikeustieteen ylioppilas

Associate

Lakitoimisto KPF

050 3528 438

leo-pekka.salmi@kpflaki.com