Viikon blogikirjoituksessa jatkan ympäristöoikeudesta kirjoittamista. Olen kirjoittanut tämän kevään aikana useita tieteellisiä artikkeleita ”ylätason” ympäristöoikeudesta eli esimerkiksi siitä, miten valtion ohjauskeinoilla saadaan aikaan erilaisia systeemimuutoksia energiantuotantoon ja muuhun kasvihuonekaasupäästöjä tuottavaan toimintaan. Olen kirjoittanut näistä ympäristöoikeudellisista artikkeleista erilliset blogikirjoitukset, jotka julkaistaan kyseisten artikkeleiden ilmestyttyä.
Aikaisemmissa blogikirjoituksissa en kuitenkaan sivunnut erästä merkittävää artikkeleissa käsiteltyä teemaa eli ympäristöverotusta, koska katsoin tuon teeman ansaitsevan kokonaan oman kirjoituksensa. Tässä kirjoituksessa avaan ympäristöverojen sisältöä ja avaan taloustieteilijöiden näkemyksiä siitä, toimivatko ne oikeastaan.
Mitä ympäristöverot ovat
Ympäristöveroiksi kutsutaan kaikkia erilaisia veroja, jotka on suunniteltu niin, että ne ohjaavat veroa maksavien tahojen toimintaa ympäristölle parempaan suuntaan. Ympäristöverot liittyvät tyypillisesti hiilidioksidipäästöihin ja muuhun energiankäyttöön. Ympäristövero on suunniteltu tavalla, että saastuttavaa toimintaa harjoittava taho maksaa saastuttamisesta enemmän. Tällöin saastuttaja maksaa saastumisesta aiheutuneet kustannukset ja tällä vältetään eräs erittäin yleinen markkinahäiriö, nimittäin ulkoisvaikutukset. Ulkoisvaikutukset ovat yksi syy, miksi markkinat eivät aina päädy täydelliseen lopputulokseen. Jos omistusoikeusjärjestelmä mahdollistaa saastuttamisen niin, että joku muu maksaa siitä, aiheutuu saastumista ja kilpailun vääristymiä.
Ympäristöverossa veron peruste sidottaisiin ideaalitilanteessa toiminnan haitallisiin ympäristövaikutuksiin. Tämä ei kuitenkaan usein ole täysin mahdollista hallinnollisista syistä, vaan vero sidotaan usein johonkin päästöihin vaikuttavaan tekijään. Esimerkiksi polttoaineissa polttoaineiden palamisen täydellisyys vaikuttaa hiilidioksidipäästöjen määrään. Tämän mittaaminen esimerkiksi kattila- tai ajoneuvokohtaisesti olisi kuitenkin erittäin haastavaa ja kallista, minkä vuoksi vero on sidottu käytännössä helpommin mitattavaan asiaan eli polttoaineen määrään.
Ympäristöverot ovat kulutusveroja. Kulutusveroille tyypillistä on, että niitä ei kerätä kuluttajilta itseltään, koska olisi valvonnallisesti ja hallinnollisesti erittäin raskasta ja kallista vaatia jokaista kuluttajaa ilmoittamaan oma kulutuksensa verottajalle, joka sitten lähettäisi kuluttajalle maksulapun verosta. Tyypillisesti veron maksaa ja tilittää jokin jälleenmyyntiketjun porras. Esimerkiksi polttoaineverossa veron tilittää tyypillisesti maahantuoja tai valmistaja.
Ympäristöveroja ei myöskään aina ole sidottu suoranaisesti kulutukseen tai ympäristövaikutuksiin. Tämä johtuu siitä, että ihmiset eivät usein toimi sillä tavalla miten heidän tulisi käyttäytyä klassisen taloustieteen mukaan. Rationaalisen taloudellisessa ympäristössä toimimisen sijaan ihmisaivot on rakennettu selviämään hengissä savannilla, minkä vuoksi niihin on jäänyt kaikenlaisia erikoisia ja nykymaailmassa epärationaalisia päätöksentekotapoja, joihin joudutaan puuttumaan eri tavoin.
Näistä syistä osa ympäristöveroista on rakennettu niin, että ympäristölle haitallista toimintaa verotetaan etukäteen suurempina määrinä. Autovero on yksi tällainen vero: ostettavan auton keskimääräiset hiilidioksidipäästöt vaikuttavat merkittävästi autoveroon, vaikka nämä eivät kerro juuri mitään auton elinkaaren aikaisista päästöistä, joihin vaikuttaa eniten autolla ajetut kilometrit. Tämä on kuitenkin alla kuvatusta syystä paras ratkaisu ihmisen toiminnan verottamiseen ympäristön suojelemiseksi tässä esimerkkitilanteessa .
Kotimaisia ympäristöveroja
Ympäristöperusteista verotusta on Suomessa otettu käyttöön ensimmäisiä kertoja jo 1990-luvulla. Tällöin polttoaineiden verotuksessa otettiin käyttöön niiden päästöihin lievästi liittyvä verotusohjaus. Samalla kuitenkin päätettiin ottaa veron perustaksi myös polttoaineen energiasisältö, jotta valtion kassaan saataisiin rahaa päästöttömistä energiantuotantomuodoista, eli tuolloin vesi- ja ydinvoimasta. Tämän jälkeen 2000-luvulla EU:n energiaverodirektiivi edellytti tiettyä vähimmäistasoa sähköverolta, jotta jäsenvaltiot eivät kilpailisi keskenään veron matalalla tasolla. Polttoaineiden energiaverotusta muutettiin 2010-luvulla vielä enemmän polttoaineen hiilidioksidipäästöihin perustuvaksi. Tämän lisäksi päästöjen laskutapaa muutettiin EU-komission vaatimuksesta polttoaineen elinkaaripäästöihin perustavaksi sen sijaan, että vero olisi laskettu polttoaineen polttamisen päästöistä.
Nykyisellään merkittävimmät ympäristöverot ovat Suomessa neljässä eri laissa. Sähkön ja eräiden polttoaineiden valmisteverosta annettu laki sisältää säännökset kivihiilen, maakaasun, mäntyöljyn, polttoturpeen ja sähkön valmisteverosta. Sähköä verotetaan ainoastaan sen kuluttajan perusteella: teollisuuden sähkövero on alempi kuin muiden sähkönkäyttäjien sähkövero, millä halutaan turvata kansallista kilpailukykyä. Kivihiiltä ja maakaasua verotetaan niiden energiasisällön ja hiilidioksidipäästöjen perusteella. Turvetta ja mäntyöljyä verotetaan ainoastaan niiden energiasisällön perusteella. Energiasisältövero on kaikille polttoaineille sama siten, että mitä enemmän energiaa polttoaineesta saadaan, sitä suurempi vero on. Tällöin vero on energiamäärää kohden sama. Turpeen osalta hiilidioksidivero jätettiin pois, koska turpeentuotantoa tahdottiin tukea poliittisista syistä.
Nestemäisten polttoaineiden valmisteverosta annettu laki sisältää nimensä mukaisesti säännökset nestemäisten polttoaineiden valmisteveroista. Niitä verotetaan hiilidioksidipäästöjen ja energiasisällön perusteella. Nestemäisissä polttoaineissa energiavero on litraa kohden huomattavasti suurempi kuin hiilidioksidivero, muissa polttoaineissa tilanne on toinen. Hiilidioksidipäästöjen osalta veroksi tulee nykyisellä verotasolla jo 77 e/t, mikä ylittää ainakin useimpien arvioiden mukaan hiilidioksidipäästöistä yhteiskunnalle aiheutuvat kulut, jotka ovat 30–60 e/t.
Autoverolaki sisältää säännökset uusista autoista maksettavasta autoverosta. Autoveroa maksetaan tietty prosenttimäärä auton arvosta. Tämä prosenttimäärä määräytyy valmistajan ilmoittamien auton hiilidioksidipäästöjen perusteella. Prosentti on henkilöautoilla 2,7–50 % riippuen siitä, paljonko päästöjä autolla ajaminen aiheuttaa, suuripäästöiset autot ovat korkeamman veroprosentin piirissä.
Ajoneuvoverolaki sisältää säännökset vuosittain maksettavasta ajoneuvoverosta. Myös ajoneuvoveron määrä on sidottu auton hiilidioksidipäästöihin. Tämän lisäksi ajoneuvoverolaissa on säännköksiä käyttövoimaverosta, joka perustuu auton painoon. Käyttövoimaveron laskuperuste on tosin alempi joillain käyttövoimilla, kuten sähköllä.
Toimivatko ympäristöverot?
Ympäristöverot vaikuttavat kahdella tavalla. Veron korottaminen yleensä vähentää verotettavaa toimintaa verrattuna tilanteeseen, jossa veroa ei korotettaisi. Näin ympäristöverolla voidaan vähentää ympäristövaikutuksia aiheuttavaa toimintaa ja siten ympäristövaikutuksia. Tämän lisäksi verot ohjaavat toimintaa. Verot ohjaavat toimijoita muuttamaan toimintaansa ympäristöystävällisemmäksi, jotta verolta vältyttäisiin. Verojen tuotto voidaan myös käyttää ympäristölle hyödylliseen toimintaan, kuten erilaisiin investointitukiin, joilla helpotetaan ympäristölle hyödyllisen toiminnan aloittamista ja kehittämistä.
Ympäristöverojen teho kuitenkin vaihtelee voimakkaasti riippuen siitä, miten ne kohdistetaan. Esimerkiksi liikennepolttoaineiden verotuksen teho on vaihtelevaa. Veron korotukset vähentävät jossain määrin ajoneuvojen käyttöä. Ne kuitenkin harvemmin ohjaavat kuluttajia investoimaan vähäpäästöisempiin autoihin, koska kuluttajat ovat usein huonoja arvioimaan auton elinkaarikustannuksia. Tämän vuoksi päästöjä verotetaan etukäteen autoverolla, jolloin päästömäärä ohjaa jo hankintapäätöstä. Yritysten investointipäätöksiin taas auton ostohinta vaikuttaa huomattavasti vähemmän kuin kuluttajilla, koska yritykset voivat yleensä vähentää auton ostohinnan verotuksessaan.
On myös tapauksia, joissa veron kustannus yrityksille voidaan vyöryttää sellaisenaan kuluttajille, joilla on rajattu tai olematon mahdollisuus valita, maksavatko he veron kustannuksen vai eivät. Esimerkiksi kaukolämmön osalta vero siirretään täysimääräisesti kuluttajille, joiden olisi hyvin kallis vaihtaa toiseen lämmitysmuotoon. Tällöin veroa maksavat tahot, jotka eivät juurikaan päätä toiminnan ympäristövaikutuksista eikä vastaavaa ohjausvaikutusta tällöin saada.
Ympäristöverot eivät myöskään toimi kansainvälisessä vapaassa taloudessa täydellisesti. Joissain tapauksissa toimintaa voidaan siirtää toisiin maihin, jos se muuttuu liian kalliiksi tietyllä alueella. Tätä mekanismia, jossa toimintaa siirtyy matalamman ympäristösääntelyn maihin, kutsutaan hiilivuodoksi. Nykytiedon valossa hiilivuoto on kuitenkin suhteellisen vähäistä useimmilla toimialoilla, koska sijaintipaikkaan vaikuttaa useita muitakin tekijöitä, erityisesti markkina-alueen läheisyys.
Yhteenveto
Ympäristöverot ovat veroja, joita kerätään ympäristölle haitallisesta toiminnasta. Ympäristöverot ovat tehokas ohjauskeino vähentää ympäristölle haitallista toimintaa, vaikka niiden kohteet eivät aina käyttäydykään niin kuin klassisessa taloustieteessä ennustetaan. Tämän vuoksi veroja on suunniteltu tavalla, jossa otetaan huomioon ihmisten käyttäytyminen ja päätöksentekotavat. Tämä näkyy Suomessa esimerkiksi autoverossa, jolla vaikutetaan auton ostopäätöksessä eniten painavaan tekijään eli ostohintaan. Ympäristöverot ovat myös fiskaalisesti merkittäviä. Niillä kerätään valtion kassaan suuri määrä varoja vuosittain.
Lue lisää ympäristöoikeudellisia kirjoituksiamme:
OTT, KTM (Laskentatoimi ja yritysjuridiikka), DI (Tuotantotalous)
Lakimies, toimitusjohtaja
Lakitoimisto KPF
044 9755 196
