Maaoikeudessa asiansa hävinneet saivat korvausta oikeudenkäynnin viivästymisestä - KKO 2025:95

Oikeudenkäynnin viivästymisestä maksettavat korvaukset ovat hyvin tunnettuja rikosasioissa, joissa valtio tuomitaan maksamaan korvauksia syytetylle, jos oikeudenkäynti on kestänyt kohtuuttoman pitkään. Muissa asiatyypeissä tämä korvaus ei ole läheskään yhtä hyvin tunnettu. Korkein oikeus antoi marraskuun alussa ennakkoratkaisun siitä, millä edellytyksin maaoikeuden ratkaisun viivästymisestä on mahdollista saada korvausta. Käsittelen tässä oikeustapauskommentissa tapauksen taustat, keskeiset oikeusohjeet sekä korkeimman oikeuden ratkaisun. 

Hyvityslaista

Oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämisestä annettu laki eli hyvityslaki säädettiin pitäen silmällä niitä tilanteita, joissa oikeudenkäynti venyy kohtuuttoman pitkäksi. Laki on säädetty turvaamaan ihmisoikeussopimuksissakin suojattua oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Lain tarkoitus on suojata asianosaista sekä oikeudenkäynnin uskottavuutta. 

Hyvityslain 3 § sisältää hyvityksen määräyksen perussäännön:

“Yksityisellä asianosaisella on oikeus saada valtion varoista 6 §:ssä tarkoitettu kohtuullinen hyvitys, jos oikeudenkäynti viivästyy siten, että se loukkaa asianosaisen oikeutta oikeudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa.”

Lain 4 § sisältää seikat, jotka on huomioitava arvioitaessa oikeudenkäynnin viivästävyyden korvattavuutta:

“Arvioitaessa, onko oikeudenkäynti viivästynyt, otetaan oikeudenkäynnin keston lisäksi huomioon erityisesti:

1) asian laatu ja laajuus;

2) asianosaisten, viranomaisten ja tuomioistuinten toiminta oikeudenkäynnissä;

3) asian merkitys asianosaiselle.

Oikeudenkäynnin viivästymistä arvioitaessa otetaan lisäksi huomioon Euroopan neuvoston ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö, joka koskee ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen (SopS 19/1990) 6 artiklan 1 kappaleen soveltamista.”

Lain esitöissä on erikseen todettu, että oikeudenkäynnin lopputulos ei sinällään vaikuta hyvityksen määrään. Sen sijaan asiassa huomioidaan osapuolten asema sekä asian merkitys asianosaiselle. Hyvityslain 5 § sisältää sääntelyn siitä, mitä huomioidaan oikeudenkäynnin kestona:

“Oikeudenkäynnin kestona huomioon otettava aika alkaa:

1) riita- ja hakemusasiassa asian vireilletulosta tuomioistuimessa;

2) rikosasiassa siitä, kun toimivaltainen viranomainen on ilmoittanut vastaajalle hänen tekemäkseen epäillystä rikoksesta tai kun häneen kohdistettu rikosepäily on olennaisesti vaikuttanut hänen asemaansa;

3) asianomistajan vaatimuksen vireilletulosta tuomioistuimessa.

Hallintolainkäyttöasiassa oikeudenkäynnin kestona huomioon otettava aika alkaa, kun vireillepanoasiakirja on toimitettu asianomaiselle tuomioistuimelle tai viranomaiselle. Oikeudenkäynnin kestona huomioon otettava aika alkaa kuitenkin jo oikaisuvaatimuksen tai muun vastaavan hallintomenettelyssä käsiteltävän vaatimuksen tekemisestä, jos tällainen vaatimus on lain mukaan tehtävä ennen kuin päätökseen saa hakea muutosta valittamalla. Erityisestä syystä oikeudenkäynnin kestona huomioon otettava aika voi alkaa tätä aikaisemmasta ajankohdasta.

Hallinnollisen seuraamuksen määräämistä koskevassa asiassa oikeudenkäynnin kestona huomioon otettava aika alkaa, kun viranomainen on käynnistänyt seuraamukseen johtavan menettelyn ja antanut sen tiedoksi asianosaiselle.”

Lain esitöissä myös todetaan erikseen, että ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä oikeudenkäynnin kesto saattaa alkaa aiemmin kuin miten sen ymmärretään alkavan kotimaisessa lainsäädännössä. 

Tapauksen taustat

Rovaniemen maanmittaustoimisto antoi 30.4.1992 määräyksen lunastuslain mukaisesta lunastustoimituksesta. Tässä lunastustoimituksessa ratkaistiin Tenojoen kalastuskorvauslain mukaiset korvauskysymykset Utsjoen kunnassa. Toimitus jaettiin myöhemmin osiin. Käsillä oleva tapaus liittyi vesialueen X lohkokunnan osakaskiinteistöihin siltä osin, kuin ne liittyivät patokalastukseen. Ensimmäinen toimituskokous pidettiin 26.11.2001. Suomen valtio kiisti 3.7.2003 antamassaan vastineessa korvausvaatimukset kalastuskorvauksista. 

Korvauspäätökset annettiin lopulta 24.10.2017. Suomen valtio valitti ratkaisusta maaoikeuteen ja vaati kaikkien korvausten poistamista. Osa kalastusoikeuden haltijoista valitti myös ratkaisusta ja vaativat muutoksia korvausperusteisiin. Lisäksi merkittävä osa kalastusoikeuden haltijoista vaati maaoikeudessa hyvitystä oikeudenkäynnin viivästymisestä.

Maaoikeus eli Lapin käräjäoikeus maaoikeutena antoi tuomion asiassa 5.11.2021. Maaoikeus hyväksyi valtion valituksen osittain, ja katsoi, että korvausta tulee maksaa vain, jos kalastusoikeuden käyttäminen estyy kokonaan tai menetys on arvoltaan yli 1 000 euroa. Tämän vuoksi joidenkin kalastusoikeuden haltijoiden osalta velvollisuus maksaa lunastuskorvausta poistettiin. Maaoikeus hylkäsi kaikki kalastusoikeuden haltijoiden valitukset. 

Maaoikeus hylkäsi niiden kalastusoikeuden haltijoiden viivästymishyvitykset, joiden osalta lunastuskorvaus evättiin kokonaan. Maaoikeus katsoi, että hyvityslaissa ei erikseen säädetty maaoikeusasioista, mutta koska maaoikeusasioissa käsiteltiin henkilöiden yksityisluonteisia asioita, voitiin hyvityslakia soveltaa ihmisoikeustuomioistuimen käytännön mukaisesti. Tältä osin maaoikeus katsoi, että tarkasteltava aika oikeudenkäynnin viivästymisen arvioinnissa voi alkaa ennen oikeudenkäynnin vireilletuloa. Maaoikeus tulkitsi hyvityslakia siten, että oikeudenkäynti alkoi keväällä 2003, kun valtio kiisti kalastusoikeuden haltijoiden korvausvaatimukset.  

Lisäksi maaoikeus katsoi, että kunkin kalastusoikeuden haltijan osalta oikeus hyvitykseen alkoi kalastusoikeuden saamisesta. Tällöin korvausta ei voitu määrätä, jos kalastusoikeuden saamisen ja maaoikeuden tuomion välinen asia oli enintään seitsemän vuotta. Maaoikeus katsoi, että hyvityslain mukaista asian merkitystä asianosaiselle voitiin tulkita niin, että niille asianosaisille, joiden korvaus hylättiin vähäisyyden takia, ei ollut myöskään tarpeen määrätä hyvitystä. 

Kalastusoikeuden haltijat, joiden viivästymishyvitysvaatimus hylättiin, valittivat asiasta korkeimpaan oikeuteen, joka myönsi valitusluvan ja ratkaisi asian 4.11.2025 antamallaan tuomiolla. 

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Korkein oikeus kiinnitti perusteluissaan huomiota siihen, että hyvityslain 4 §:n ja hyvityslain esitöiden mukaisesti asia tulee käsitellä sitä joutuisammin, mitä suurempi henkilökohtainen merkitys asialla on asianosaiselle. Tämän lisäksi erityistä joutuisuutta voidaan edellyttää tilanteissa, joissa asianosainen on henkilökohtaisten olojensa vuoksi erityisen heikossa asemassa. Tämän lisäksi korkein oikeus korosti erikseen, että oikeudenkäynnin lopputuloksella ei sinänsä ole merkitystä arvioitaessa oikeutta hyvitykseen. 

Korkein oikeus totesi tällä perusteella, että asian merkityksellisyyttä ei voida arvioida asian lopputuloksen tai lunastustoimituksen korvausten suuruuden perusteella. Korkein oikeus katsoi tällä perusteella, että myös niille kalastusoikeuden haltijoille, joille ei maaoikeudessa määrätty korvauksia, tuli maksaa hyvitystä oikeudenkäynnin viivästymisestä. Korkein oikeus tarkasteli myös oikeudenkäynnin alkamisajankohtaa. 

Korkein oikeus totesi, että hyvityslain 5 § ei soveltunut sellaisenaan maaoikeusasioihin. Tämän vuoksi korkein oikeus arvioi asiassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytäntöä. Korkein oikeus katsoi, että oikeudenkäynnin alkamisajankohdan pääsääntö on vaatimuksen vireilletulo tuomioistuimessa. Poikkeuksena tähän on tilanne, jossa jokin hallinnollinen päätös on välttämätön edellytys sille, että asia voidaan saattaa tuomioistuimen käsiteltäväksi. Tänä ajankohtana voidaan pitää hetkeä, kun asianosaiset ovat esittäneet vaatimuksensa hallintoviranomaiselle, jonka päätös on ollut oikeudenkäynnin edellytyksenä. 

Korkein oikeus katsoi tällä perusteella, että hyvityslain tulkitseminen niin, että oikeudenkäynnin katsottaisiin alkavan vasta maaoikeuden käsittelystä, olisi ilmeisessä ristiriidassa ihmisoikeustuomioistuimen käytännön kanssa. Korkein oikeus viittasi ratkaisussaan myös perustuslain 22 §:ään, jonka mukaan julkisen vallan on turvattava perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Tämä voi tapahtua siten, että lain tulkintavaihtoehdoista tulee valita se, joka parhaiten edistää perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutumista. 

Korkein oikeus katsoi tällä perusteella, että oikeudenkäynnin alkamisajankohta tuli määrittää ihmisoikeustuomioistuimen käytännön mukaisesti. Tämä tarkoitti, että oikeudenkäynnin kesto oli perusteltua arvioida jo ennen asian vireilletuloa tuomioistuimessa. Korkein oikeus totesi, että asiassa korvauskysymysten ratkaisu aloitettiin 26.11.2001, ja että valtio kiisti korvausvaatimukset 3.7.2003 antamassaan lausumassa. Tällä perusteella korkein oikeus katsoi, että asian käsittely oli alkanut 3.7.2003. 

Tämän jälkeen arvioitavaksi jäi, oliko asian käsittely viivästynyt 3.7.2003 jälkeen. Korkeimman oikeuden mukaan tämä ratkaistaan kokonaisarvioinnin avulla, ja tässä korostuu asian vaikeus siten, että vaikeampaa asia on kohtuullista käsitellä pidempään. Toisaalta korkein oikeus totesi myös, että mitä suurempi henkilökohtainen intressi asialla on asianosaiselle, sitä joutuisampaa käsittelyä voidaan odottaa. 

Korkein oikeus viittasi aikaisempaan käytäntöönsä, jossa oli todennut, että oikeudenkäynti voi viivästyä joko siten, että oikeudenkäynnin kokonaiskesto muodostuu liialliseksi, tai siten, että jokin oikeudenkäynnin vaihe viivästyy itsessään. Vaiheen viivästymistä arvioitaessa merkitystä on muun muassa sillä, sisältyykö siihen pitkiä passiivisia ajanjaksoja, jolloin oikeudenkäyntiä ei ole viety eteenpäin

Tässä arviossa korkein oikeus kiinnitti huomion siihen, että korvauskysymyksiä oli käsitelty 26.11.2001, 22.6.2015, 14.6.2016, 27.6.2017 ja 24.10.2017 pidetyissä lunastustoimituskokouksissa. Asia ratkaistiin maaoikeudessa 5.11.2021 eli neljän vuoden käsittelyn jälkeen. Korkeimmassa oikeudessa asian käsittely kesti kolme vuotta. 

Korkein oikeus kiinnitti huomion siihen, että asian käsittelyn kokonaiskestoon oli vaikuttanut erityisesti lunastustoimitukseen kulunut aika. Tämä taas oli johtunut siitä, että kalastusoikeudet olivat olleet epäselviä, ja niitä oli ratkottu eri kiinteistönmääritystoimituksissa, joista oli käyty omia oikeudenkäyntejään. Kysymys kalastusoikeuksista koski tuhansia kiinteistönomistajia, ja pelkästään käsiteltävsäsä asiassa oli kyse 120 kiinteistöstä. Tämän lisäksi maaoikeudessa asiakirjat tuli käännättää pohjoissaameksi, minkä lisäksi koronapandemia rajoitti osapuolten saapumista maahan. 

Näillä perusteilla korkein oikeus katsoi, että jokaista oikeudenkäynnin vaihetta voitiin pitää kohtuullisena, vaikka ne olivat kestäneet tavanomaista pidempään. Sen sijaan korkein oikeus katsoi, että oikeudenkäynnin kokonaiskestoa eli kahtakymmentä vuotta ei voitu pitää kohtuullisena. Oikeudenkäynnin katsottiin viivästyneen hyvitykseen oikeuttavalla tavalla kymmenen vuotta. 

Kalastusoikeuden haltijat vaativat lain mukaista enimmäismäärää eli 10 000 euron hyvitystä, jota vaativat vielä korotettuna 2 000 eurolla erityisen syyn eli saamelaiskulttuurin ja saamelaisten toimeentulon vuoksi. Tämän lisäksi hyvitystä vaadittiin vielä kaksinkertaistettavan. 

Korkein oikeus totesi, että hyvityslain mukainen hyvitys on 1 500 euroa viivästyneeltä vuodelta, minkä lisäksi hyvitys voidaan korottaa 2 000 euroon vuodessa, jos asia on erityisen merkittävä asianosaiselle. Hyvityksen enimmäismäärä 10 000 euroa voitiin ylittää perustellusta syystä. 

Korkein oikeus totesi, että hyvitystä alentavana tekijänä tuli huomioida, että asia oli ollut poikkeavan laaja. Tämän lisäksi asia oli ollut oikeudellisten kysymysten ja tosiseikkojen selvittämisen osalta erityisen vaikea. Korkein oikeus myös korosti, että kalastusoikeuden haltijoiden pato-osuudet olivat niin pieniä, ettei käsiteltävänä olevan asian voitu katsoa liittyvän välittömästi heidän toimeentuloonsa. Toisaalta korkeimman oikeuden mukaan alkuperäiskansaan liittyvät näkökulmat nostivat korvausta . 

Korkein oikeus katsoi, että hyvitystä oli maksettava 4 000 euroa alusta asti mukana olleille valittajille sekä 2 000 euroa niille, jotka perivät oikeuden myöhemmin perintönä. 

Yhteenvetoa

Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisussa KKO 2025:95 linjattiin oikeudenkäynnin viivästymisestä maksettavan hyvityksen edellytyksiä poikkeuksellisen pitkään kestäneessä maaoikeusasiassa. Keskeinen oikeusohje oli, että pääasian lopputulos eli lunastuskorvausten epääminen ei estä hyvityksen saamista viivästymisen perusteella, toisin kuin maaoikeus oli katsonut. Tämän lisäksi ratkaisussa tulkittiin sitä, milloin oikeudenkäynnin voitiin katsoa alkavan.

Lue lisää oikeustapauskommenttejamme

https://www.kpflaki.com/blog/categories/oikeustapauskommentit

Eelis Paukku 

OTT, KTM (Laskentatoimi ja yritysjuridiikka, väitöskirjatutkija), DI (Tuotantotalous)

KHT-tilintarkastaja

Luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja

Juristi, toimitusjohtaja

Lakitoimisto KPF