Pitkästä aikaa blogin ääressä. Pidin melkein onnistuneesti toukokuun lomaa ja nyt tätä kirjoittaessani aloittelen työviikkoa hieman kevyemmin kirjoittamalla lempiaiheistani. Viikon blogipostaus käsittelee voimakeinojen käyttöä ja erityisesti niistä varoittamista tuoreen korkeimman oikeuden oikeustapauksen valossa. Kirjoituksessa avaan sekä oikeustapausta että voimakeinojen käyttöön liittyvää sääntelyä. Vaikka kyseessä on etälamauttimen käytöstä poliisin toimesta, voidaan ratkaisusta johtaa tiettyjä analogioita myös yksityisen turva-alan voimankäyttöön.
Voimakeinojen käyttö
Olen aikaisemmin avannut voimakeinojen käytön juridista sisältöä laajemmin muutamassa blogipostauksessa:
Rikoslain 4:10 §:ssä säädetään, että voimakeinojen käytöstä säädetään erikseen laissa. Poliisin osalta voimankäyttöä sääntelee poliisilain 2:17 §, jonka ensimmäisen momentin sisältö jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä selostetaan, milloin voimakeinoja on oikeus käyttää:
”Poliisimiehellä on virkatehtävää suorittaessaan oikeus vastarinnan murtamiseksi, henkilön paikalta poistamiseksi, kiinniottamisen toimittamiseksi, vapautensa menettäneen pakenemisen estämiseksi, esteen poistamiseksi, lennokin tai miehittämättömän ilma-aluksen kulkuun puuttumiseksi taikka välittömästi uhkaavan rikoksen tai muun vaarallisen teon tai tapahtuman estämiseksi käyttää sellaisia tarpeellisia voimakeinoja, joita voidaan pitää puolustettavina.”
Tämän lisäksi momentin loppuosa sisältää saman rajauksen voimankäyttöön, mikä löytyy pääosin samansisältöisenä myös muista voimakeinojen käyttöä sääntelevistä laeista, kuten yksityisistä turvallisuuspalveluista annetussa laissa:
”Voimakeinojen puolustettavuutta arvioitaessa on otettava huomioon tehtävän tärkeys ja kiireellisyys, vastarinnan vaarallisuus, käytettävissä olevat voimavarat sekä muut tilanteen kokonaisarvosteluun vaikuttavat seikat.”
Poliisilla voimankäytön puolustettavuuteen vaikuttavat seikat eroavat yksityisestä turva-alasta lähinnä siten, että poliisin osalta korostettuna velvollisuutena on huomioida käytettävissä olevat voimavarat, kun taas yksityisellä turva-alalla painotetaan vielä erityisesti henkilön käyttäytymistä. Nämä ovat kuitenkin lähinnä painotuseroja, koska soveltuvat voimakeinot valitaan tapauskohtaisesti kokonaisarvioinnin perusteella.
Oikeustapaus KKO 2020:13
Tapauksessa poliisipartio oli saapunut paikalle kesken pahoinpitelytilanteen, jossa isokokoinen mieshenkilö B oli pahoinpidellyt toista henkilöä ja oli poistumassa tekopaikalta. B oli poliisin aiempi tuttu ja poliisit ennakoivat hänen mahdollisesti vastustavan poliisia. Poliisi A oli käskyttänyt B:tä pysähtymään ja kääntynyt poliisia kohti. B oli nostanut kätensä niskan taakse. Tässä kohtaa poliisi A oli käskyttänyt B:tä menemään maahan, mitä B ei ollut totellut. Poliisi A oli osoittanut B:tä etälamauttimella. B oli pyytänyt, että A ei ampuisi etälamauttimella, mutta ei noudattanut käskyä mennä maahan. Poliisi A oli olettanut, että B olisi aggressiivinen ja vastustaisi kiinniottoa, joten hän ampui B:tä varoittamatta etälamauttimella.
Asiasta aloitettiin esitutkinta, jossa poliisi A:n epäiltiin syyllistyneen virkavelvollisuuden rikkomiseen ja pahoinpitelyyn. Virkavelvollisuuden rikkomisesta säädetään rikoslain 40:9 §:ssä. Pykälän sisältö on seuraava:
”Jos virkamies virkaansa toimittaessaan tahallaan muulla kuin edellä tässä luvussa tai 11 luvun 9 a §:ssä säädetyllä tavalla rikkoo virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa, eikä teko huomioon ottaen sen haitallisuus ja vahingollisuus ja muut tekoon liittyvät seikat ole kokonaisuutena arvostellen vähäinen, hänet on tuomittava virkavelvollisuuden rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.”
Syyttäjä katsoi poliisin syyllistyneen virkavelvollisuuden rikkomiseen, koska hän oli käyttänyt liian kovia voimakeinoja ja käyttänyt etälamautinta varoittamatta. Poliisilain 17:18 §:n mukaan poliisin on varoitettava voimankäytöstä, jos varoittaminen on mahdollista ja tarkoituksenmukaista.
Syyttäjä katsoi poliisin syyllistyneen RL 21:5 §:ssä tarkoitettuun pahoinpitelyyn, koska etälamauttimen käyttäminen ei ollut tilanteessa perusteltu voimakeino ja oli siten pahoinpitely.
Pohjanmaan käräjäoikeus katsoi, että etälamauttimen ottaminen esiin ja kohteen sillä osoittaminen oli riittävä varoitus etälamauttimen käytöstä ja kohteen on täytynyt ymmärtää, mitä hänen odotetaan tekevän ja mitä tapahtuu, jos hän ei noudata käskyä. Käräjäoikeus katsoi myös, että etälamautin oli kokonaisuutena arvostellen perusteltu voimakeino, mutta ei avannut tätä tarkemmin ratkaisussaan. Näillä perusteella poliisin ei katsottu syyllistyneen kumpaankaan rikokseen ja syytteet hylättiin. Syyttäjä valitti ratkaisusta Vaasan hovioikeuteen.
Asian käsittely ylemmissä oikeusasteissa
Vaasan hovioikeus arvioi tilannetta toisella tavalla. Hovioikeuden mukaan etälamauttimen käyttö ei ollut tarpeellista, koska B:n henkilöllisyys oli poliisin tiedossa ja B olisi voitu ottaa kiinni myös fyysistä ylivoimaa käyttämällä. Hovioikeus ei myöskään pitänyt etälamauttimen käyttöön oikeuttavana vastarintana sitä, että B ei totellut käskyä mennä maahan. Hovioikeus myös totesi erikseen, että vaikka B tunnettiinkin etukäteen, ei voimakeinoja voinut käyttää ”varmuuden vuoksi”. Näillä perusteilla hovioikeus katsoi poliisi A:n syyllistyneen virkavelvollisuuden rikkomiseen ja pahoinpitelyyn.
Poliisi A valitti asiasta korkeimpaan oikeuteen, joka myönsi asiassa valitusluvan. Korkein oikeus katsoi äänestyksen jälkeen poliisi A:n syyllistyneen pahoinpitelyyn ja virkavelvollisuuden rikkomiseen. Poliisi A tuomittiin asiassa 50 päiväsakkoon. Äänestyksen erimielisyys koski sitä, tulisiko asiassa toimittaa suullinen käsittely. Lopulta suullista käsittelyä ei toimitettu. Tuomioista oikeusneuvokset olivat yhtä mieltä.
Voimakeinojen puolusteltavuus ja varoittaminen
Korkein oikeus totesi tuomionsa alkuosassa, että poliisilain 17:18 §:ssä tarkoitettu varoittaminen on tehtävä tarkoitukseen soveltuvalla ymmärrettävällä tavalla. Korkein oikeus totesi, että vaikka etälamauttimella olikin uhattu sillä tavoin, että B:n täytyi ymmärtää sillä mahdollisesti ammuttavan häntä, olisi A:n tullut varoittaa B:tä etälamauttimen käytöstä ennen ampumista. Perusteluna tälle käytettiin sitä, että koska tilanne ei ollut vaarallinen tai nopeatempoinen, B:n ei välttämättä ollut tullut ymmärtää etälamauttimella osoittamisesta, että häntä saatettaisiin ampua sillä, jos hän ei menisi maahan.
Tämän vuoksi korkein oikeus katsoi, että tilanteessa olisi tullut varoittaa B:tä etälamauttimen käytöstä nimenomaan silloin, jos hän ei noudattaisi poliisi A:n käskyjä, jotta olisi voitu selvittää, voisiko tilanteesta selvitä lievemmin voimakeinoin. Voimakeinoja ei katsottu puolusteltaviksi osin siksi, että niiden käytöstä ei varoitettu. Korkein oikeus totesi etälamauttimen käytön olleen myös liioiteltua voimaa vastarinnan välittömäksi murtamiseksi, kun tilanne ei ollut edennyt aggressiiviseksi tai B ei ollut yrittänyt paeta.
Korkein oikeus katsoi tapauksessa, että voimakeinojen käyttäjän tulisi olosuhteista pystyä arvioimaan, voisiko tilanteesta selvitä lievemmin voimakeinoin. Lievempien keinojen mahdollisuus tulee selvittää esimerkiksi varoittamalla voimakeinoista tai uhkaamalla niiden käytöllä. Korkein oikeus lausui tuomiolauselmassaan seuraavasti:
”Suhteellisuus- ja vähimmän haitan periaatteen mukaista on, että ankarampaan voimakeinoon turvaudutaan vasta sen jälkeen, kun lievemmät keinot ovat osoittautuneet tehottomiksi.”
Tämä ei kuitenkaan ratkaisua kokonaan lukiessa tarkoita sitä, että jokaista lievempää voimakeinoa tulisi kokeilla ennen seuraavaan siirtymistä. Ratkaisussa todetaan aiemmin:
”Lisäksi A on laiminlyönyt riittävän selkeästi ja ymmärrettävällä tavalla varoittaa B:tä etälamauttimen käytöstä, mikäli tämä ei tottele A:n antamia käskyjä. Näin ollen tilanteessa on jäänyt selvittämättä, olisiko kiinniotto voitu toteuttaa etälamauttimen laukaisemista lievemmillä voimakeinoilla.”
Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että lievempien voimakeinojen toimivuus voidaan selvittää esimerkiksi varoittamalla voimakeinojen käytöstä ja arvioimalla kohteen käyttäytymistä. Lievempiä voimakeinoja ei kuitenkaan tarvitse kokeilla, mutta vastarintaa ei välittömästi pidä murtaa jollain voimakeinolla, jos tilanne ei sitä vaadi.
Yhteenveto
Yhteenvetona tuomiosta voidaan todeta seuraavaa:
- Vaikka kohde tunnettaisiin, voimakeinoja ei saa käyttää vain varmuuden vuoksi, vaan kohteelle tulee antaa mahdollisuus noudattaa käskyjä ja välttyä voimakeinojen käytöltä.
- Voimakeinojen käytöstä varoittamiseksi ei riitä voimankäyttövälineen ottaminen esille, jos tilanne ei ole äkillinen.
- Voimakeinoja käyttäessä tulisi selvittää lievempien voimakeinojen käytön mahdollisuus.
Kaikista näistä ei voida vetää analogiaa yksityisen turva-alan toimintaan, koska yksityisen turva-alan toimijoilla ei ole suoraan laista johtuvaa velvoitetta varoittaa voimakeinojen käytöstä. Poliisilla on myös parempi osaaminen ja resurssit voimankäyttöön, joten poliisin huolellisuusvelvoitetta voidaan pitää korkeampana. Toisaalta poliisin on pakko reagoida tilanteisiin, minkä vuoksi huolellisuusvelvoite on joissain tilanteissa lievempi.
Lue lisää kirjoituksiamme voimakeinoista:
Eelis Paukku
OTT, KTM (Laskentatoimi ja yritysjuridiikka), TkK (Tuotantotalous)
Lakimies, toimitusjohtaja
Lakitoimisto KPF
