Usein sosiaalisessa mediassa syytetään tuomareita siitä, että tuomarit antavat liian matalia rangaistuksia rikoksista ja samalla vaaditaan tuomareita vaihdettavan ankarampia rangaistuksia antaviin. Keskustelun argumenttina toimii yleensä jokin paljon julkisuutta saanut ja voimakasta paheksuntaa aiheuttanut rikos sekä Finlexistä otettu kuvakaappaus tietyn teon enimmäisrangaistuksesta. Jossain kohtaa tällaisen keskustelun kommenteissa päästään myös juupas-eipäs -väittelyyn siitä, onko syy mataliin rangaistuksiin tuomareissa vai lakeja säätävässä eduskunnassa.
Tässä blogikirjoituksessa pyrin avaamaan kuinka rikoksista tuomittavat rangaistukset määräytyvät sekä mikä on eduskunnan ja mikä tuomareiden rooli rangaistuksissa, joita rikoksista määrätään. En ota tässä kirjoituksessa kantaa siihen, millaisia rangaistuksia tietyistä teoista tulisi antaa, vaan pyrin ainoastaan avaamaan eri toimijoiden roolia siinä, millaiseksi rangaistuskäytäntö asettuu. Olen aikaisemminkin kirjoittanut kriminaalipolitiikasta, tällöin aiheena oli vankeusrangaistuksen tavoitteet ja syyt Suomessa:
Vallan kolmijako-oppi lähtökohtana
Lähtökohtana rangaistuksille on vallan kolmijako-oppi. Kolmijako-opissa lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja täytäntöönpanovalta ovat eri tahoilla. Näistä täytäntöönpanovallan käsite on epäselvin, se tarkoittaa käytännössä hallintovaltaa ja viranomaisia, jotka soveltavat lakeja käytännössä. Suomessa toimeenpanovaltaa käyttää hallitus, joka johtaa ministeriöitä, jotka johtavat virastoja, joiden viranomaiset soveltavat lakeja tehdessään kansalaisia koskevia päätöksiä sekä valvovat lakien noudattamista. Käytännössä toimeenpanovalta ei ole relevanttia rangaistuksen määrän kannalta, joten en käsittele sitä tässä tarkemmin.
Suomen perustuslain 3 § sisältää vallan kolmijaon Suomessa. Lainsäädäntövallasta todetaan seuraavasti:
”Lainsäädäntövaltaa käyttää eduskunta, joka päättää myös valtiontaloudesta.”
Tuomiovallasta taas todetaan seuraavasti:
”Tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet, ylimpinä tuomioistuimina korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus.”
Käytännössä tämä työnjako tarkoittaa sitä, että tuomioistuinten on noudatettava eduskunnan säätämiä lakeja. Tuomioistuinten ei ole mahdollista tehdä sellaisia tulkintoja, jotka eivät johdu laista. Tämä on erityisen korostettua rikosoikeuden osalta. Perustuslain 8 §:ssä todetaan rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen sisältö:
”Ketään ei saa pitää syyllisenä rikokseen eikä tuomita rangaistukseen sellaisen teon perusteella, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi. Rikoksesta ei saa tuomita ankarampaa rangaistusta kuin tekohetkellä on laissa säädetty.”
Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate tarkoittaa, että tuomioistuimet eivät voi tuomita ketään rangaistukseen sellaisesta teosta, jota ei rikoslaissa ole säädetty rangaistavaksi, vaikka teko olisi kuinka väärin ja paheksuttava. Periaate on hyvin tarkka. Jos rikoksen tunnusmerkistöstä eli rikoksen kuvauksesta rikoslaissa on epäselvyyttä eikä ole selkeää, kattaako tunnusmerkistö rikoksen, ei tekijää voida rangaista. Tällöin joudutaan säätämään uusi rikos tai muuttamaan tunnusmerkistöä, jotta tällaisista teoista voidaan rangaista. Tämän vuoksi esimerkiksi vuonna 1972 jouduttiin ottamaan rikoslakiin uusi säännös nimeltä salakuuntelu, koska kotirauhan rikkominen ei kattanut kuuntelua seinän läpi teknisellä laitteella ja niinpä sellaisesta teosta ei voitu rangaista silloisen rikoslain nojalla.
Rangaistuksen määrääminen
Rangaistus voidaan perustella joko teon sovittamisella tai rangaistuksen vaikutuksilla. Näitä käsittelen yllä mainitussa blogikirjoituksessa enkä avaa niitä enempää tässä. Rikoslain 6-luku sisältää säännökset rangaistuksen mittaamisesta ja määrästä. Ensimmäinen merkittävä säännös on luvun 2 §:ssä:
”Rangaistus määrätään noudattaen rikoksesta säädettyä rangaistusasteikkoa. Siitä voidaan poiketa siten kuin 8 ja 8 a §:ssä säädetään. Asteikon mukainen enimmäisrangaistus voidaan ylittää tuomittaessa yhdistelmärangaistukseen siten kuin 2 c luvun 11 §:ssä säädetään. Asteikon mukainen enimmäisrangaistus voidaan ylittää myös tuomittaessa yhteiseen rangaistukseen siten kuin 7 luvussa säädetään.”
Näistä 8 ja 8 a §:ssä säädetään eri perusteista lieventää rangaistusta, kuten rikoksentekijän nuori ikä, teon tunnustaminen, teon jääminen yritykseksi tai muista painavista syistä. Näiden olemassaolon syyt ovat erilaisia. Osassa näistä, kuten tekijän nuoressa iässä ja tunnustamisessa, halutaan tuomita lievempi rangaistus kriminaalipoliittisista syistä. Toisissa taas kyse on enemmän tekojen vertailusta: yritykseksi jääneestä teosta ei ole perusteltua rangaista samalla tavalla kuin onnistuneesta, koska onnistunut teko on luonnollisesti paljon vakavampi.
Rikoslain 3 §:ssä säädetään rangaistuksen määrästä:
”Rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys.”
Rikoslain 4 §:ssä säädetään seikoista, jotka tulee aina ottaa huomioon rangaistusta mitattaessa:
”Rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.”
Rikoslain 5-7 §:t sisältävät koventamis-, lieventämis- ja kohtuullistamisperusteet:
5 § Koventamisperusteet
Rangaistuksen koventamisperusteita ovat:
1) rikollisen toiminnan suunnitelmallisuus;
2) rikoksen tekeminen osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa;
3) rikoksen tekeminen palkkiota vastaan;
4) rikoksen tekeminen rotuun, ihonväriin, syntyperään, kansalliseen tai etniseen alkuperään, uskontoon tai vakaumukseen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai vammaisuuteen perustuvasta vaikuttimesta taikka niihin rinnastettavasta muusta vaikuttimesta; ja
5) tekijän aikaisempi rikollisuus, jos sen ja uuden rikoksen suhde rikosten samankaltaisuuden johdosta tai muuten osoittaa tekijässä ilmeistä piittaamattomuutta lain kielloista ja käskyistä.
Järjestäytyneellä rikollisryhmällä tarkoitetaan vähintään kolmen henkilön muodostamaa tietyn ajan koossa pysyvää rakenteeltaan jäsentynyttä yhteenliittymää, joka toimii yhteistuumin tehdäkseen rikoksia, joista säädetty enimmäisrangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta, taikka 11 luvun 10 §:ssä tai 15 luvun 9 §:ssä tarkoitettuja rikoksia.
6 § Lieventämisperusteet
Rangaistuksen lieventämisperusteita ovat:
1) rikoksen tekemiseen vaikuttanut huomattava painostus, uhka tai muu sen kaltainen seikka;
2) rikokseen johtanut voimakas inhimillinen myötätunto taikka poikkeuksellinen ja äkkiarvaamaton houkutus, asianomistajan poikkeuksellisen suuri myötävaikutus tai muu vastaava seikka, joka on ollut omiaan heikentämään tekijän kykyä noudattaa lakia;
3) tekijän ja asianomistajan välillä saavutettu sovinto, tekijän muu pyrkimys estää tai poistaa rikoksensa vaikutuksia taikka hänen pyrkimyksensä edistää rikoksensa selvittämistä; ja
4) 8 §:n 1 ja 3 momentissa mainitut perusteet.
7 § Kohtuullistamisperusteet
Edellä 6 §:ssä säädetyn lisäksi on rangaistusta lieventävänä seikkana otettava huomioon myös
1) tekijälle rikoksesta johtunut tai hänelle tuomiosta aiheutuva muu seuraus,
2) tekijän korkea ikä, heikko terveydentila tai muut henkilökohtaiset olot sekä
3) rikoksen tekemisestä kulunut huomattavan pitkä aika,
jos vakiintuneen käytännön mukainen rangaistus johtaisi näistä syistä kohtuuttomaan tai poikkeuksellisen haitalliseen lopputulokseen.
Rangaistuskäytäntö ja lakiin kirjoittamattomat periaatteet
Näistä säännöksistä erityisesti rangaistuskäytännön yhtenäisyys on paljon sovellettu peruste oikeuskäytännössä. Esimerkiksi tapauksissa KKO 1999:87, KKO 2014:91 ja KKO:2019:29 korkein oikeus toteaa selkeästi, että tuomittujen yhdenvertaisuuden kannalta rangaistusten on oltava samanlaisia, jos teot ovat samanlaisia ja erilaisia, jos teot ovat erilaisia. Tämä ja hallituksen esityksissä viitatut periaatteet ovat johtaneet niin sanottuun tyyppirangaistusajatteluun. Tässä ajattelussa arvioidaan, mikä on tyypillinen teko tietyssä rikoksessa ja mikä on siitä annettava rangaistus. Tätä törkeämmistä teoista tuomitaan kovempi rangaistus ja tätä lievemmistä teoista tuomitaan lievempi rangaistus.
Hallituksen esityksessä HE 44/2002 todetaan:
”Enimmäisrangaistukset on vuorostaan varattu rikoksen kaikkein törkeimmän ajateltavissa olevan tapauksen varalta. Jos enimmäisrangaistuksia jouduttaisiin käytännössä soveltamaan, olisi tämä samalla merkki siitä, ettei asteikko enää anna riittävää liikkumavaraa, sillä aina on kuviteltavissa jo tuomittua rikosta vielä törkeämpi tapaus.”
Tämä liikkumavaran puute on johtanut siihen, että korkein oikeus on joissain tapauksissa joutunut toteamaan, että rangaistuskäytäntö on liian ankara ja lieventämään rangaistusasteikkoa. Esimerkiksi tuoreessa tapauksessa KKO:2020:45 korkein oikeus totesi, että enimmäisrangaistus on varattu kaikkein moitittavimmille teoille ja tekojen asettuminen rangaistusasteikon yläpäähän tulee aina perustella erikseen siitä näkökulmasta, miten teko on tyypillistä tekoa moitittavampi.
Suomessa huomautetaan usein siitä, että rangaistukset keskittyvät asteikon alapäähän. Suomessa on tutkittu rangaistuskäytäntöä jo 1800-luvulta asti. Näiden tutkimusten perusteella on todettu, että tämä ei johdu tuomioistuinten lievästä suhtautumisesta rikoksiin, vaan siitä, että suurin osa teoista on lieviä ja törkeiden tapauksien määrä on vähäinen suhteessa kaikkiin rikoksiin. Tätä voidaan havainnollistaa esimerkillä pahoinpitelystä. RL 21:5 §:n mukaisen pahoinpitelyn tunnusmerkistö on seuraava:
”Joka tekee toiselle ruumiillista väkivaltaa taikka tällaista väkivaltaa tekemättä vahingoittaa toisen terveyttä, aiheuttaa toiselle kipua tai saattaa toisen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan, on tuomittava pahoinpitelystä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.
Yritys on rangaistava.”
Rovaniemen hovioikeuden vuoden 2017 laatuhankkeessa arvioitiin viimeksi pahoinpitelyrikoksien rangaistuksia. Tällöin todettiin, että lievä pahoinpitely on kohtuullisen harvinainen rikos, kattaen esimerkiksi läpsäisyn avokämmenellä ja tukistamisen. Sen sijaan tavallinen pahoinpitely kattaa kaikkein useimmin nyrkillä lyömisen, kuristamisen ja potkimisen. Teoista iso osa on sellaisia, jotka eivät aiheuta juurikaan vammoja tilapäisten mustelmien lisäksi. Esimerkiksi luunmurtumat tai hampaiden rikkoutumiset ovat melko harvinaisia pahoinpitelyrikoksissa.
Näistä syistä pahoinpitelyrikoksista tuomitaan tyypillisesti sakkoa, koska suuri osa teoista on lieviä, koska niissä saadaan harvemmin aikaan kunnollista vahinkoa. Tämän vuoksi pahoinpitelyrikoksissa tuomitaan usein sakkoa, vaikka asteikko mahdollistaisi myös vankeusrangaistuksen.
Rangaistusasteikon kritiikkiä
Lainsäätäjä on tunnistanut esimerkiksi esityksessä HE 44/2002 riskin siitä, että tuomioistuimet antaisivat liian lieviä rangaistuksia tyyppirangaistusajattelun perusteella. Rangaistuksien määriä tutkineiden laatuhankkeiden perusteella tämä riski on todellinen. Laatuhankkeissa on joissain tapauksissa todettu rangaistusasteikon olevan liian alhainen korkeimman oikeuden käytäntöön nähden, esimerkiksi yllä mainitussa
Rovaniemen hovioikeuden laatuhankkeessa näin todettiin pahoinpitelyn osalta. Nämä raportit sekä korkeimman oikeuden rangaistuskäytäntö vaikuttavat myös alempien tuomioistuinten käytäntöön ja sitä kautta ohjaavat rangaistusasteikkoa kohtaan, johon korkein oikeus sen katsoo asettuvan. Tämä ei kuitenkaan poista ongelmaa, että tuomarille on helpompaa tuomita rangaistus läheltä tyyppirangaistusta, vaikka teko olisi tyypillistä törkeämpi ja olisi perusteita tuomita se lähempää enimmäisrangaistusta. Tämä on helpompaa, koska ankarampi rangaistus on aina perusteltava erikseen ja siinä on helpompi tehdä virheitä kuin tyyppirangaistusta lähellä pysyttäessä.
Yhteenveto
Yhteenvetona voidaan todeta, että rangaistuskäytäntö on viime kädessä eduskunnan määrittelemä. Eduskunta määrittelee teon rangaistusasteikon, jonka nojalla tuomioistuimet määräävät rangaistukset. Eduskunnan tiedossa on, että keskimääräinen rangaistus tulee asettumaan asteikon alapäähän, koska keskimääräinen teko on lievemmästä päästä. Tämän vuoksi jo asteikkoa asetettaessa tulee tiedostaa tämä ilmiö ja asettaa asteikko sellaiseen kohtaan, että tyyppiteon rangaistus asettuu sellaiseen kohtaan, joka vastaa teon paheksuttavuutta.
Tyyppirangaistukseen vaikuttaa myös tuomioistuinten käytäntö. Tuomioistuimet arvioivat, mikä on tyypillinen teko ja miten se asettuu suhteessa muista teoista määrättyihin rangaistuksiin ja korkeimman oikeuden käytäntöön. Korkein oikeus on käytännössään määrännyt tietynlaisista teoista tiettyjä rangaistuksia ja siten joko koventanut tai lieventänyt rangaistuskäytäntöä. Kaikkein törkeimpien tekojen osalta on kuitenkin riski, että rangaistus määrätään varmuuden vuoksi läheltä tyyppirangaistusta, koska tällainen rangaistus ei ainakaan ylitä vahingossa sitä, mikä teosta voidaan määrätä. Tämä riski tulisi tiedostaa sekä rangaistuksia määrätessä mutta myös rangaistusasteikkoa ja törkeämpiä tekomuotoja säädettäessä eduskunnassa.
Lue lisää teemakirjoituksiamme:
Eelis Paukku
OTT, KTM (Laskentatoimi ja yritysjuridiikka), DI (Tuotantotalous)
Lakimies, toimitusjohtaja
Lakitoimisto KPF
