Viikon blogikirjoitus perustuu tuoreeseen tieteelliseen vertaisarvioituun artikkeliini siitä, miten Suomessa voitaisiin sääntelyllä edistää uusiutuvan energian käyttöönottoa. Artikkeli on julkaistu kansainvälisessä tiedelehdessä Clean energy ja on nimeltään ”How could Finland promote renewable energy technology innovation and implementation?”.
Artikkeli on saatavilla seuraavan linkin takana:
Artikkelissa yhdistelen aikaisempaa taloustieteellistä tutkimusta kansalliseen energiapolitiikkaan ja lainsäädäntöön ja esitän siltä pohjalta näkemyksiä, miten uusiutuvan energian käyttöönottoa voitaisiin edistää. Olen käsitellyt aihetta aikaisemminkin muussa tieteellisessä tuotannossani, johon voit tutustua seuraavan linkin takaa:
Artikkelissa oli kaksi tutkimuskysymystä, jotka vapaasti suomennettuna olivat:
1. Mitkä ovat keskeiset toimenpiteet uusiutuvan energian tekniikoiden globaalissa edistämisessä?
2. Miten Suomessa voitaisiin edistää uusiutuvan energian tekniikoiden kehittymistä kaupallisesti kannattavaksi?
Tässä blogikirjoituksessa avaan artikkelin sisältöä ja sen tuloksia.
Ulkoisvaikutukset
Olen tieteellisessä tuotannossani ja tässä blogissa kirjoittanut useita kertoja markkinahäiriöistä. Osa näistä kirjoituksista löytyy tämän päivityksen alaosasta. Markkinahäiriöllä tarkoitetaan poikkeustilannetta, jossa markkinatalous ei poikkeuksellisesti päädy tehokkaimpaan lopputulokseen.
Kaikkein tunnetuin markkinahäiriö on ulkoisvaikutukset eli tilanne, jossa joku voi saastuttaa niin, että muut maksavat hänen saastuttamisensa joko puhdistamalla saasteet tai kärsimällä saastumisesta aiheutuvan haitan. Ulkoisvaikutukset ovat merkittävin markkinahäiriö energiapolitiikassa. Fossiilisen energian tuotanto aiheuttaa kasvihuonekaasupäästöjä ja pienhiukkaspäästöjä, josta energian tuottaja tai käyttäjä ei joudu maksamaan. Ulkoisvaikutusten aiheuttamaa haittaa pyritään torjumaan sisällyttämällä nämä kustannukset saastuttajan toimintaan. Tämän tulisi olla myös lähtökohtana ympäristöpolitiikassa vuonna 1992 annetun Rion julistuksen perusteella, jossa edellytettiin saastuttaja maksaa -periaatteen käyttöönottoa. Tämä voidaan tehdä esimerkiksi haittaveroilla.
Ulkoisvaikutuksia torjutaan EU-tasolla päästökaupalla. Päästökauppa kattaa noin puolet EU-alueen päästöistä, mutta osa toimialoista jää sen ulkopuolelle. Sen ulkopuolelle jäävät esimerkiksi maantieliikenne ja maatalous Päästökaupasta olen kirjoittanut tarkemmin muissa kirjoituksissani, jotka löytyvät tämän postauksen alaosasta. Päästökaupan perusidea on, että kasvihuonekaasujen päästämiseen tarvitaan päästölupa, joita on rajattu määrä ja joiden hinta määräytyy markkinoiden kysynnän ja tarjonnan mukaan. Päästökaupan merkittävin haitta on, että se nostaa monien saastuttavien toimintojen kustannuksia verrattuna niihin kilpailijamaihin, jossa vastaavaa sääntelyä ei ole käytössä. Tällaisia maita ovat esimerkiksi USA ja Kiina (vielä). Tämän vuoksi kaikkein eniten päästökaupasta kärsiviä yrityksiä on tuettu palauttamalla niille osa päästökaupan huutokauppatuloista.
Päästökaupan ulkopuolinen sektorin, eli ns. taakanjakosektorin, päästövähennykset taas ovat täysin kansallisten toimien varassa. Käytännössä tämän sektorin päästöjen vähentäminen onnistuu tehokkaimmin hiiliverolla. Suomessa suurinta osaa päästökauppasektorin ulkopuolisista päästöistä verotetaan polttoaineverotuksen kautta. Suomen polttoaineverotus perustuu polttoaineen energiasisältöön ja sen elinkaaren aikaisiin hiilidioksidipäästöihin. Näistä energiasisältöön perustuva vero on jossain määrin merkittävämpi komponentti verosta. Suomen energiaverot asettavat jo nykyisellään niin suuren kustannuksen päästöille, että ne kattavat päästöistä aiheutuvat yhteiskunnalliset haitat, ainakin jos OECD:n arvioita on uskominen.
Energiatuet
Markkinataloutta vahvimmin puolustavista piireistä esitetään usein, että ulkoisvaikutuksiin puuttuminen olisi riittävä keino ratkaista ilmastonmuutos ja muut ympäristöongelmat. Tämä voisi pitää paikkansa ilman kansainvälistä kilpailua ja muita markkinahäiriöitä. Kansainvälinen kilpailu johtaa siihen, että jos jollain alueella otetaan käyttöön liian raskasta ilmastosääntelyä, tapahtuu niin sanottua hiilivuotoa. Hiilivuoto tarkoittaa, että saastuttava toiminta siirtyy matalamman ympäristösääntelyn maihin, jolloin globaalit päästöt eivät vähene. Tämä ongelma on tunnistettu EU:n päästökauppajärjestelmässä energiaintensiivisten ja paljon päästöjä aiheuttavien toimialojen osalta. Tällaisia toimialoja ovat monet teollisuuden alat, kuten eri metallien valmistus- ja jalostustoiminta.
Yksi ongelma ulkoisvaikutusten sisäistämisessä on, että vaikka ne lisäävät saastuttamisen kustannuksia, ne eivät tee uusiutuvan energian tekniikoista juurikaan teknologisesti kehittyneempiä. Monissa uusiutuvan energian tekniikoissa kaupallinen kannattavuus, tai sen puute, johtuu nimenomaan siitä, että tekniikka ei ole tarpeeksi kehittynyttä kaupalliseen mittakaavaan. Esimerkiksi maatuulivoiman osalta vuosina 2013–2017 tarvittiin rahallisesti suuria tukia, jotta maatuulivoimaloita ylipäätään rakennettaisiin. Nykyään käytännössä kaikki maatuulivoimahankkeet rakennetaan ilman valtion tukia ja ne ovat kaupallisesti kannattavia markkinaehtoisesti, vaikka sähkön hinta on huomattavasti matalampi kuin vuosina 2013–2017.
Tekniikan kehittäminen ei tapahdu pelkästään ”laboratoriossa”, vaan kaupallisesti kannattavan tekniikan kehittyminen vaatii testilaitoksia, yritystä ja erehtymistä. Tämä vaatii investointeja energiantuotantolaitoksiin. Näitä investointeja taas ei tehdä kovin innokkaasti jos ne ovat taloudellisesti kovin tappiollisia. Valtion antaessa tukia se käytännössä ottaa näistä tappioista osan kantaakseen, jotta tekniikka kehittyisi ja sitä kautta saataisiin koko yhteiskunnalle hyödyllisiä vaikutuksia.
Energiatuissa lähtökohta on, että erilaiset verotuet ovat huono työkalu. Tällaisia tukia on vaikea kohdentaa vain niitä tarvitseville tahoille ja siksi tukia valuu myös kaupallisesti kannattavaan toimintaan. Yksi hyvä esimerkki tällaisesta on ruuan alennettu arvonlisävero (14 %, kun yleinen alv-kanta on 24 %), jolla tuetaan sekä peruselintarvikkeiden että kaviaarin ostamista, joista jälkimmäiseen tuskin tarvittaisiin valtion tukea. Tämän vuoksi energiatuissa lähtökohdaksi on otettu suorien avustusten antaminen joko investointiin tai tuotantoon. Näistä tuotantotukia pidetään taloustieteissä parempana, koska ne voidaan sovittaa paremmin muuttuvaan markkina- ja tekniikkatilanteeseen, kun taas investointituet maksetaan heti investoinnin alussa riippumatta markkinaolosuhteista. Toisaalta Suomesta on myös tutkimustuloksia, että joillain aloilla suositaan investointitukia, koska tällöin rahat saa heti eikä tukiin jää politiikasta johtuvaa epävarmuutta.
Suomessa tukipolitiikka on kuitenkin nykyään investointilähtöistä. Uusia tuotantotukia ei enää juurikaan makseta. Uudet tuotantotuet maksetaan niin sanotun preemiojärjestelmän kautta, joka tulee huomattavasti halvemmaksi kuin aikaisemmin tuulivoimaan käytetty syöttötariffijärjestelmä. Preemiojärjestelmässä tuet menevät huutokaupan kautta niille toimijoille, jotka tarvitsevat vähiten tukia. Tämä on haitallista uusille tekniikoille siksi, että tällöin tuet menevät kaupallisesti valmiille tekniikalle eli maatuulivoimalle, joka ei välttämättä tarvitsisi niitä, kun taas vähemmän kehittynyt, mutta tulevaisuuden potentiaalia omaava tekniikka jää ilman tukia. Muissa pohjoismaissa ei tästä syystä makseta enää tukia maatuulivoimalle. Toki tällaisella tukipolitiikalla saadaan nopeita tuloksia uusiutuvan energian osalta, mutta pitkällä aikavälillä tästä aiheutuu suurempia kustannuksia ja haittoja.
Yhteenveto
Johtopäätöksenä totean artikkelissani, että Suomen energiapolitiikka on tehokasta edistämään uusiutuvan energian kasvua lyhyellä aikavälillä. Tämä johtuu siitä, että päästöjä verotetaan tehokkaasti ja EU:n päästökauppa vaikuttaa useiden toimialojen päästöihin. Tämän lisäksi uusiutuvan energian tuotantoa tuetaan markkinaehtoisella huutokauppajärjestelmällä, jolla lisätään nopeasti kaikkein halvinta energiantuotantoa. Tämä on kustannustehokas tapa leikata hiilidioksidipäästöjä heti.
Lyhyen aikavälin vähennykset voivat kuitenkin tulla kalliiksi pitkällä aikavälillä. Vallitseva kanta energiajärjestelmien ja taloustieteen tutkimuksessa on, että yksittäisellä tekniikalla ei voida ratkaista energiamurrosta kustannustehokkaasti. Poliitikot eivät siis voi valita voittavaa tekniikkaa. Pelkän maatuulivoiman lisääminen auttaa johonkin asti, mutta ei riitä ainoana ratkaisuna, ainakaan halvalla. Tämän vuoksi tukijärjestelmää olisi kannattava uudistaa siten, että se kannustaisi viemään hieman vähemmän kehittyneitä tekniikoita sen rajan yli, että niistä saataisiin kaupallisesti kannattavia. Tämä tarkoittaisi käytännössä energian tuotantotukien huutokauppaamista niin, että maatulivoimalat eivät saa osallistua huutokauppaan. Tällöin tukijärjestelmät olisivat kalliimpia, mutta ne auttaisivat tekniikoita kehittymään eteenpäin.
Lue lisää ympäristöoikeudellisia kirjoituksiamme:
OTT, KTM (Laskentatoimi ja yritysjuridiikka), DI (Tuotantotalous)
Lakimies, toimitusjohtaja
Lakitoimisto KPF
044 9755 196
