Haittaverot veropolitiikassa
- Eelis Paukku
- 30.6.
- 4 min käytetty lukemiseen
Haittaverot herättävät suuria poliittisia intohimoja ja yhteiskunnallisia kannanottoja. Käsittelin haittaveroja ja niihin liittyvää veropolitiikkaa tuoreessa artikkelissani nimeltä ”Haittaverojen käsite ja niiden rooli veropolitiikassa 2020-luvulla”. Artikkeli on julkaistu vertaisarvioituna Edilex-sarjassa. Muuhun tieteelliseen tuotantooni voit tutustua seuraavan linkin takaa:
Tässä blogikirjoituksessa käsittelen artikkelin keskeisen sisällön.
Verotuksesta sääntelyvälineenä
Verotuksen tärkein tehtävä on fiskaalinen eli kerätä rahaa valtiolle. Tämän lisäksi verotukselle on vuosien varrella annettu muitakin tehtäviä. Tunnettuja tehtäviä ovat mm. terveys- ja ympäristöpoliittiset tehtävät sekä yhteiskuntaluokkien väliseen tulonjakoon liittyvät tehtävät. Suomessa verotus on perinteisesti ollut laajalti progressiivista eli suurempituloisia ja suuremman varallisuuden omaavia tuloluokkia on verotettu enemmän kuin pienituloisia ja pienemmän varallisuuden tuloluokkia.
Ympäristöpolitiikassa verotus on nähty myös keinona toteuttaa valtion asettamia tavoitteita ilman kovempia instrumentteja. Tällaisia kovempia instrumentteja ovat erilaiset kiellot ja lupamenettelyt. Tällä tavoin on toimittu esimerkiksi hiilidioksidipäästöjen verottamisen kohdalla jo 1990-luvulta asti.
Veropolitiikalla on ollut tiettyjä paternalistisia tavoitteita. Tällä tarkoitetaan yhteiskunnan tavoitteita pyrkiä rajoittamaan yksilöiden itselleen aiheuttamia haittoja. Tällaiset tavoitteet voivat olla esimerkiksi tupakan tai alkoholin kulutuksen vähentäminen.
Haittaverot eivät ole tehokas tapa nostaa verotuloja pitkällä aikavälillä. Tyypillisesti haittaverot laskevat niiden kohteen kulutusta, jolloin verotulojen määrä vähenee pitkällä aikavälillä. Suomessa tämä on huomattu erityisesti polttoaineiden ja alkoholin verotuksen kanssa.
Haittaverojen määritelmästä
Haittaveroille ei ole olemassa yhtä yhtäläistä määritelmää. Haittaveroja käytetään joskus synonyymina Pigou-veroille. Taloustieteilijä Arthur Pigou kehitti 1940-luvulla veromallin, jolla verotetaan niin sanottuja ulkoisvaikutuksia eli yksilöiden toimintaa, joka aiheuttaa kustannuksia kolmansille tahoille. Näillä voidaan verottaa erilaisia haittoja, kuten ympäristöhaittoja. Ulkoisvaikutukset voidaan myös määrittää yhden toimijan toimintana, joka vaikuttaa toisen toimijan hyvinvointiin ilman, että tälle on hintaa toiminnasta päättävälle taholle.
Paternalististen verojen, kuten tupakan verotuksen osalta, on puhuttu myös niin sanotuista syntiveroista, joilla pyritään estämään ihmisiä aiheuttamasta haittoja itselleen. Julkisen terveydenhuollon valtioissa, kuten Suomessa, tällaisen toiminnan vähentäminen säästää myös yhteiskunnan varoja. Syntiverot sisältävät myös moraalilatauksen, joilla viitataan niiden kohdistuvan yhteiskunnan haitallisena pitämään toimintaan.
Haittaverot ovat tyypillisesti erilaisia kulutusveroja eli niitä verotetaan kulutuksen mukaan. Joskus näitä veroja on tosin toteutettu myös erilaisina hyödykeveroina, joissa verotetaan jo tiettyjä tuotantopanoksia, kuten polttoaineita. Molemmat tavat ovat sinänsä toimivia, mutta kulutustyyppinen vero voi toimia paremmin kulutuksen vähentäjänä.
Suomessa haittaveroihin on luokiteltu ainakin alkoholivero, tupakkavero, makeis- ja virvoitusjuomaverot, arvonimivero, arpajaisvero, autovero, ajoneuvovero, polttoainevero sekä useat hiilidioksidipohjaiset energiaverot. Määritelmät ovat tosin joiltain osin kiistanalaisia erityisesti ympäristö- ja energiaverojen osalta. Sinänsä määritelmä liittyy lähinnä veropoliittiseen tutkimukseen.
Haittaverojen haitoista
Haittaverojen ehkä tunnetuin haitta on se, että ne ovat regressiivisiä. Tämä tarkoittaa sitä, että ne vaikuttavat suhteellisesti eniten köyhiin ja vähävaraisiin ihmisiin. Myös Suomessa pienituloiset maksavat suhteellisesti enemmän useimpia haittaveroja, erityisesti tupakkavero ja alkoholivero ovat tällaisia veroja. Suomen veropolitiikka on perinteisesti ollut progressiivista eli varakkaampia ja parempituloisia henkilöitä on pyritty verottamaan enemmän, koska heidän verottamisensa on nähty aiheuttavan vähemmän haittoja.
Haittaveroihin liittyy myös niin sanottu fiskaalinen paradoksi. Tällä tarkoitetaan sitä, että haittaveron säätämisen tai korottamisen jälkeen haitallinen toiminta vähenee, jolloin verotuotot laskevat. Haittaverot ovat myös usein lisänneet salakuljetusta ja muuta rikollisuutta.
Haittaverot myös vähentävät ainakin jossain määrin ihmisten hyvinvointia lyhyellä aikavälillä, koska he eivät voi kuluttaa haluamallaan tavalla, tai ainakin joutuvat maksamaan enemmän tästä. Jos haittaveroja taas kohdistetaan sellaisiin tuotteisiin, joiden kysyntä ei juuri vähene hinnan noustessa, aiheuttavat verot ainoastaan hyvinvoinnin menetystä ilman pitkän aikavälin hyötyjä. Haittaverot ovat usein juuri tällaisia veroja, joiden kohteiden kysyntä ei juuri lyhyellä aikavälillä reagoi hinnanmuutoksiin. Tällöin verotuottoja saadaan nauttia suhteellisen pitkään ennen kuin muut hyödyt alkavat näkyä.
Haittaverojen historiasta
Suomessa ensimmäiset haittaverot liittyivät alkoholiin. Ne säädettiin jo 1500-luvulla. Tämän jälkeen 1700-luvulla alkoholiveroja alettiin perustella myös kysynnän vähentämisellä, eikä pelkästään fiskaalisilla tavoitteilla. Suomen itsenäisyyden alkuvaiheilla 1900-luvun alussa tosin todettiin jo veron olevan regressiivinen eräässä eduskunnassa käydyssä puheenvuorossa, jonka mukaan ”riisti vähävaraiselta väestöltä heidän oikeutensa juoda väkijuomia, mutta antaisi varakkaille ja rikkaille esteettömän tilaisuuden väkijuomia nauttia”.
Alkoholiveroa ei kuitenkaan nähty riittävänä keinona vähentää kulutusta, minkä vuoksi Suomessa otettiin käyttöön kieltolaki. Tämä aiheutti tosin merkittävän pudotuksen verotuloihin mikä aiheutti tuolloin poliittisia haasteita. Alkoholiverot palasivat 1930-luvulla kun kieltolaista luovuttiin.
Tupakkavero otettiin Suomessa käyttöön 1600-luvulla, tällöin veroa pidettiin niin sanottuna ylellisyysverona, jolla verotettiin hyödyttömänä pidettyä ylellisyystavaraa. Myös parfyymeja ja kosmeettisia valmisteita on verotettu samalla perusteella. Samoilla perusteilla alettiin myös 1900-luvun alussa verottaa makeisia.
Modernissa veropolitiikassa haittaverojen regressiivisyyttä on huomioitu laajemmin vuodesta 2007 alkaen, jolloin polttoaineiden veronkorotusten todettiin vaikuttavan suhteellisesti enemmän pienituloisiin. Tätä ei kuitenkaan nähty esteenä veron korottamiselle. Samalla tavalla on toimittu myös vuosina 2013, 2014 ja 2015, jolloin myös katsottiin, että vaikka vero onkin regressiivinen, ovat sen haitat vähävaraisille siedettäviä.
Alkoholiverotusta on vuodesta 2007 alkaen perusteltu alkoholin kulutuksen vähenemisen terveyttä edistävillä vaikutuksilla. Erityisesti veronkorotusten ”hyötyjen” arvioitiin kohdistuvan suurkuluttajiin ja nuoriin, joiden kulutusta veronkorotus vähentäisi. Samalla tavalla veropolitiikan perusteluissa korostettiin sitä, että alkoholinkulutuksen kokonaismäärän väheneminen vähentäisi myös ongelmakäyttöä.
Alkoholiveron regressiivisyys mainittiin ensimmäisen kerran vuonna 2011, kun todettiin alimpien tuloluokkien kuluttavan alkoholia eniten. Myös vuonna 2013 tämä huomioitiin toteamalla, että alkoholinkulutus nostaa tuloeroja. Vuosina 2017 ja 2018 alettiin huomioida yhä enemmän veronkorotuksen vaikutuksia tuloluokkien ja sukupuolten välillä.
Tupakkaveron osalta perustelut eroavat jossain määrin. Tupakkaveron osalta on korostettu, että veron hyödyt ovat progressiivisia eli vähävaraiset hyötyvät enemmän tupakoinnin vähentymisestä. Tältä osin tupakkaveron on siis katsottu tasaavan terveyseroja. Tupakkaveron regressiivisyyttä on oikeutettu myös sillä, että vero vähentää nuorten tupakoinnin aloittamista.
Lopuksi
Haittaverot ovat veropolitiikassa keskeisessä roolissa. Ne tuottavat merkittävän osan verotuloista ja niillä edistetään muitakin kuin fiskaalisia tavoitteita. Verojen merkittävänä haittana on niiden regressiivisyys eli kohdistuminen alempiin tuloluokkiin. Suomalaisessa veropolitiikassa regressiivisyyttä on pidetty eräänlaisena pakollisena pahana, jota on oikeutettu eri perusteilla. Veropolitiikka ei siis olennaisesti eroa 1900-luvun alusta, jolloin kansanedustaja Vihantola totesi alkoholin verotuksesta seuraavasti:
”Hirvittävältä tuntuu, kun valtio nauttii tuloja kansan turmelemisesta. Niillä tuloilla ei voi ikinä olla mitään siunausta, sillä ne ovat väärin koottuja, juomariraukkojen sielun hinta, heidän onnettomien lastensa ja vaimojensa kyynelten kostuttamia verirahoja. Mutta koska verottamisen kautta voidaan saada jonkunlaisia sulkuja tuolle turmiolle, niinkuin täällä arv. edellinen puhuja on huomauttanut, niin kaiketikin meidän täytyy käydä niitä veroja edelleen säätämään.”
Lue lisää vero- ja kirjanpito-oikeudellisia kirjoituksiamme:
OTT, KTM (Laskentatoimi ja yritysjuridiikka, väitöskirjatutkija), DI (Tuotantotalous)
Luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja
KHT-tilintarkastaja
Juristi, toimitusjohtaja
Lakitoimisto KPF
044 9755 196
コメント