Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen tarkoituksena on suojata ihmisiä lainkäyttäjän eli tuomioistuinten ja viranomaisten mielivallalta. Tämä rajoittaa tuomioistuinten päätösvaltaa kansalaisten hyväksi. Tämä blogikirjoitus perustuu tuoreeseen artikkeliini nimeltä ”Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate kriminaalipolitiikan tavoitteiden näkökulmasta”. Artikkelin tarkoituksena oli arvioida laillisuusperiaatteen vaikutusta kotimaisten kriminaalipoliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Artikkeli on julkaisu Edilex-sarjassa numerolla 2021/20 ja on saatavilla seuraavan linkin takaa:
Muuhun tieteelliseen tuotantooni voit tutustua seuraavan linkin takaa:
Tässä blogikirjoituksessa avaan artikkelin sisältöä ja tutkimustuloksia.
Kysymyksenasettelu
Tutkimuksessa vastaan kolmeen tutkimuskysymykseen:
1. Mitä tavoitteita kriminaalipolitiikalle tyypillisesti asetetaan Suomessa ja muualla?
2. Mitä rikosoikeudellinen laillisuusperiaate tarkoittaa ja mitä sillä tavoitellaan?
3. Miten rikosoikeudellinen laillisuusperiaate vaikuttaa kriminaalipolitiikan tavoitteiden toteuttamiseen?
Kriminaalipolitiikan tavoitteita tarkastelin aikaisemman kansallisen ja kansainvälisen tutkimuksen pohjalta sekä tutkimalla kotimaisessa politiikassa ääneen lausuttuja kriminaalipolitiikan tavoitteita. Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen sisältöä taas tarkastelin tutkimalla kotimaisia lainvalmisteluaineistoja, tuomioistuinratkaisuja sekä oikeuskirjallisuutta. Yhdistämällä näiden tulokset pohdinnaksi sekä vertailemalla näitä tuloksia aikaisempaan tutkimukseen sain vastauksen kolmanteen kysymykseen.
Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate
Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate kehitettiin 1700-luvulla. Tällöin eurooppalaiset valistusajattelijat alkoivat nähdä ongelmana, että tuomioistuimet eli käytännössä tuomarit tuomitsivat ihmisiä rangaistukseen ilman kirjoitettua lakia sen perusteella, mitä näkivät oikeaksi tai vääräksi. Tämä johti usein mielivaltaan ja siihen, että kansalaiset eivät voineet ennakoida, tultaisiinko heitä rankaisemaan tietystä teosta vai ei. Tämä johtikin myöhemmin siihen, että useissa valtioissa otettiin käyttöön lakikirjaan painettuja rikoslakeja, joita tuomareiden oli pakko noudattaa.
Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate on keskeisin periaate tulkittaessa rikoslakia, ja se on otettu myös perustuslakiimme, koska se nähdään niin keskeisenä osana oikeusjärjestystämme. Sama periaate on omaksuttu myös useimmissa muissa keskeisissä läntisissä oikeusjärjestyksissä. Periaate löytyy myös useista kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista, kuten KP-sopimuksesta ja Euroopan ihmisoikeussopimuksesta. Olen sivunnut rikosoikeudellista laillisuusperiaatetta myös aikaisemmassa artikkelissani, jonka tulokset olen tiivistänyt blogikirjoitukseksi:
Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen sisältö perustuslain 8 §:ssä kuuluu seuraavasti:
”Ketään ei saa pitää syyllisenä rikokseen eikä tuomita rangaistukseen sellaisen teon perusteella, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi. Rikoksesta ei saa tuomita ankarampaa rangaistusta kuin tekohetkellä on laissa säädetty.”
Kyse ei ole pelkästään periaatteesta, vaan tuomioistuin ei saa rikkoa tätä periaatetta. Vaikka tuomioistuimen ratkaistavaksi tulisi kuinka moraaliton ja paheksuttava teko tahansa, tuomioistuin ei saa tuomita tästä rangaistukseen, jos rikoslaissa ei ole sille rikosta. Teon on täytettävä rikoksen tunnusmerkistö kokonaan, jotta siitä voitaisiin tuomita rangaistus. Jos rikoslakiin kirjoitettu sanamuoto ei kata tekoa, tämä on lainsäätäjän virhe, jota tuomioistuin ei voi paikata.
Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen asema on niin keskeinen, että se on kaikista muista perusoikeuksista poiketen päätetty ottaa myös toiseen lakiin, rikoslain 3:1 §:ään:
”Rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi.
Rangaistuksen ja muun rikosoikeudellisen seuraamuksen on perustuttava lakiin”
Laillisuusperiaate näkyy rikoslaissa muutenkin. Laillisuusperiaatteen vaatimusten vuoksi rikoslakiin on kirjoitettu muista laeista poiketen tarkkaan, mitä tarkoittaa esimerkiksi tahallisuus tai tuottamus. Laillisuusperiaate asettaakin vaatimuksia sekä lainsäätäjälle että sitä soveltavalle taholle. Lainsäätäjä ei saa säätää sellaisia kriminalisointeja, joista on epäselvää, onko jokin teko rangaistava vai ei. Lainsoveltaja taas ei saa tuomita rangaistusta sellaisesta teosta, josta ei ole selvää, että kriminalisoinnin sanamuoto kattaa sen.
Miten laillisuusperiaate estää rikoslain tulkintaa
Rikosoikeudellisessa laillisuusperiaatteessa on neljä osaa: taannehtivan rikossääntelyn kielto, analogiakielto, epätäsmällisyyskielto ja kirjoitetun lain vaatimus. Näistä epätäsmällisyyskielto koskee lainsäätäjää: eduskunta ei saa säätää sellaista kriminalisointia, josta ei selviä, mitkä teot se kattaa eli mistä teoista voi seurata rangaistus. Taannehtivan rikossääntelyn kielto koskee sekä tuomioistuimia että lainsäätäjää: ketään ei voida tuomita rangaistukseen vasta teon jälkeen säädetyn lain perusteella. Kirjoitetun lain vaatimus tarkoittaa, että ketään ei voida tuomita rangaistukseen periaatteen tai yleisen moraalin perusteella, vaan tuomion on perustuttava kirjoitettuun lakiin.
Analogiakielto taas on kaikkein mielenkiintoisin osa periaatetta ja vaikuttaa eniten rikoslain käyttämiseen. Tuomioistuin ei saa tulkita tiettyä rikoslain pykälää laajasti, vaan tulkinta on sallittua vain siinä määrin kuin mitä pykälän voidaan yleiskielellä tulkita tarkoittavan. Tällöin kuka tahansa lakia oppimatonkin pystyisi selvittämään mitkä teot ovat rangaistavia. Tässä periaatteessa ei tosin täysin ole pystytty pysymään, koska rikoslaissa on myös oikeudellisia määritelmiä, jotka eroavat arkikielen määritelmistä. Tahallisuuden käsite on yksi tällainen ja olen kirjoittanut siitä aikaisemmin blogissa:
Analogiakiellon sallimat tai kieltämät ovat ja tulevat aina olemaan epäselviä. Tämä johtuu siitä, että kielelle ei voida asettaa selviä määritelmiä eli ei voida määritellä tarkkaan, mitä jokin sana tarkoittaa tai ei tarkoita. Analogiakielto kattaa kuitenkin oikeusanalogian eli arvopohjaisen tulkinnan. Tällaista tulkintaa olisi esimerkiksi ”tässä pykälässä on haluttu kriminalisoida paha teko, ja nyt käsiteltävänä oleva teko on yhtä paha teko, joten siitä on rangaistava”. Tämä tarkoittaa myös sitä, että teon paheksuttavuus ei mahdollista tulkinnan laajentamista.
Lakia joudutaan kuitenkin aina tulkitsemaan, koska lakiin ei voida kirjata kaikkia yksittäisiä kiellettyjä tekoja. Tämä tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että rikoslaissa tulisi olla jokainen yksittäinen tapa tappaa ihminen, mikä ei ole käytännöllistä eikä edes mahdollista, koska lainsäätäjä ei osaa kuvitella kaikkia tapoja. Tämän vuoksi laillisuusperiaate rajaa rikoslain tulkintaa sellaisiin tulkintoihin, jossa seuraus on kohtuudella tekijän arvioitavissa. Korkein oikeus on tämän lisäksi edellyttänyt, että tulkinta on sopusoinnussa sääntelyn suojeluintressin kanssa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että rangaistaan sellaisista teoista, jotka vahingoittavat sitä hyvää asiaa, jota kriminalisoinnilla suojataan, esimerkiksi tapon kriminalisoinnilla suojataan ihmisten henkeä.
Laillisuusperiaate on aiheuttanut haasteita erityisesti kyberrikollisuuden ja huumausainerikollisuuden tapauksissa. Kyberrikollisuus on johtanut siihen, että tehdään uusia paheksuttavia tekoja, joita lainsäätäjä ei ole osannut ennakoida säätäessään joitain tekoja rangaistavaksi. Tähän törmättiin esimerkiksi silloin, kun tajuttiin, että tietojärjestelmän huijaamisessa, esimerkiksi verkkokaupan bugin väärinkäyttämisessä ilmaisen tavaran tilaamiseksi, ei erehdytetä ketään ihmistä, jolloin petoksen tunnusmerkistö ei soveltunut. Tämän vuoksi petoksen tunnusmerkistöön piti lisätä uusi momentti vuonna 2003:
”Petoksesta tuomitaan myös se, joka 1 momentissa mainitussa tarkoituksessa dataa syöttämällä, muuttamalla, tuhoamalla tai poistamalla taikka tietojärjestelmän toimintaan muuten puuttumalla saa aikaan tietojenkäsittelyn lopputuloksen vääristymisen ja siten aiheuttaa toiselle taloudellista vahinkoa”
Kriminaalipolitiikka
Kriminaalipolitiikka on nimensä mukaisesti politiikkaa. Poliitikot edustavat yhteiskuntaa ja tämän nojalla arvioivat, mitä tulisi pitää rangaistavana ja kuinka ankaria rangaistuksia tulisi antaa. Tuhat vuotta sitten monista teoista sopivana rangaistuksena pidettiin hirttotuomiota, mitä nykyään pidetään useimmissa valtioissa täysin moraalittomana. Rikosoikeuden tavoitteena on jo ennen ajanlaskun alkua ollut:
1. Hyvittää teko uhrille
2. Auttaa rikoksentekijää tekemään parannus
3. Ehkäistä rikoksien tekemistä, koska ihmiset pelkäävät rangaistuksia
Aiemmin mainittu hirttotuomioesimerkki täyttää erityisen hyvin ensimmäisen ja kolmannen kohdan, mutta ei toista. Hyvitystä onkin historiallisesti pidetty synonyymina kostolle, mikä on tarkoittanut esimerkiksi rikoksentekijän silpomista tai tappamista, mitä monet sosiaalisen median kommentoijat vaativat yhä. Nykyään katsotaan kuitenkin, että teon hyvittäminen uhrille on kaikkien kannalta parempi kuin koston hakeminen uhrille. Tämä on johtanut esimerkiksi rikosten sovittelun yleistymiseen.
Suomalaisessa kriminaalipolitiikassa on valittu yhteiskunnallisen edun painottaminen koston sijaan. Kriminaalipolitiikan tavoitteeksi onkin esimerkiksi oikeusministeriön julkaisuissa mainittu ”turvallinen ja turvalliseksi koettu yhteiskunta, jossa rikollisuus sekä rikollisuudesta ja sen kontrollista aiheutuneet haitat ja kustannukset on minimoitu”. Tässä on huomioitava, että tavoitteessa ei viitata sanallakaan teon hyvittämiseen uhrille tai kostoon, vaan ainoastaan rikosten ehkäisyyn ja rikosten haittojen vähentämiseen. Tämä linja ei ole universaali, vaan monissa muissa valtioissa järjestelmän tavoitteena on yhä kosto.
Kriminaalipolitiikan ja laillisuusperiaatteen konflikti - ennakoitavuus
Kriminaalipolitiikan toinen perustavoite on, että järjestelmää pidetään oikeudenmukaisena ja ennakoitavana. Tämä tarkoittaa, että kansalaisia ei rangaista yllättäen teoista, joita he pitivät sallittuina. Kriminaalipolitiikan toisena päätavoitteena onkin mainittu ”rikoksesta aiheutuvan seuraamuksen ennakoitavuus”. Rikoslakia voitaisiin tulkita yleispreventiivisesti eli siten, että tulkinta kattaisi erilaisia paheksuttavina pidettyjä tekoja lain sanamuodosta riippumatta, jolloin ihmiset välttäisivät pahoja tekoja rangaistuksen pelossa. Tämä tekisi järjestelmästä monella tapaa ennakoimattoman, mikä olisi perustavoitteiden vastaista. Järjestelmän ennakoitavuus vaikuttaa siihen, kuinka oikeudenmukaisena järjestelmää pidetään ja siten siihen, kuinka halukkaita kansalaiset ovat vapaaehtoisesti noudattamaan lakia.
Rikosoikeuden ajatellaan toimivan niin, että kansalaiset pelkäävät rangaistuksia, joten he eivät tee tekoja, joista tietävät voivansa saada rangaistuksen. Toinen ajattelumalli on, että ihmiset ovat laskelmoivia, ja he eivät tee rikoksia, joista saatava hyöty on rangaistusta pienempi. Nämä perinteisemmät ajattelumallit edellyttävät ennakoitavuutta eli sitä, että henkilöt tietävät teon rangaistavuuden ennen kuin tekevät teon. Jos rikosoikeus on ennakoimatonta, ihmiset tekevät yhä enemmän rikoksia vahingossa.
Toisaalta ihmiset voisivat tällöin vältellä enemmän moraalittomina pidettäviä tekoja, koska pelkäisivät saavansa niistä rangaistuksen, vaikka eivät voisi olla varmoja siitä. Näitä malleja on viime aikoina kyseenalaistettu, kun on todettu, että osa ihmisistä tekee rikoksia niin impulsiivisesti, että rangaistuksen pelko ei vaikuta heihin. Rangaistuksen vaikutuksia useisiin rikostyyppeihin on vaikea arvioida, koska ihmiset ovat vaikeasti ennustettavia. Tämän vuoksi rangaistusten korottaminen on joissain tapauksissa johtanut vain vankien määrän lisääntymiseen ilman rikollisuuden vähentymistä.
Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate onkin konfliktissa erityisesti teleologisen tulkinnan kanssa. Teleologisella tulkinnalla tarkoitetaan sitä, että lakia tulkitaan niin, että lain tavoite saavutetaan. Teleologinen tulkinta on välttämätöntä rikosoikeuden yhteydessä, koska rikosoikeus on kaikkein keskeisin oikeudenala mahdollistamaan ihmisten rauhallinen yhteiselo ja siksi rikosoikeutta on useiden auktoriteettien mielestä tulkittava ainakin jossain määrin tämän perustavanlaatuisen tavoitteen saavuttamiseksi. Lain soveltamista vapaasti sillä tavalla, joka lakia soveltavan tuomarin mielestä toteuttaa lain tavoitteen, voidaan tosin kutsua myös mielivallaksi, mitä laillisuusperiaatteella nimenomaan pyritään estämään.
Yhteenveto
Rikosoikeusjärjestelmällä on useita tavoitteita. Lainsäädäntö on asetettu palvelemaan näitä tavoitteita, mutta lainsäädäntöön ovat vaikuttaneet myös muut seikat, kuten perus- ja ihmisoikeudet. Rikosoikeudellista laillisuusperiaatetta pidetään yhtenä keskeisimpänä periaatteena rikosoikeudessa. Periaatteen tarkoituksena on ehkäistä lainsäätäjän mielivaltaa ja tehdä rikosoikeusjärjestelmästä ennakoitava kansalaisille. Laillisuusperiaatteen vaikutus rikosoikeuteen on se, että periaate estää tuomitsemasta rangaistuksia paheksuttavina pidetyistä teoista, joita ei nimenomaan ole säädetty rangaistavaksi.
Kriminaalipoliittisesti tämä tarkoittaa, että ihmiset eivät vältä kriminalisoimatonta paheksuttavaa käytöstä rangaistuksen pelossa, koska he tietävät mistä seuraa rangaistus ja mistä ei. Toisaalta kun ihmiset tietävät, mistä teoista heitä voidaan rangaista, he eivät tee rikoksia. Tämä voi hyvinkin vähentää rikoksia, vaikkakaan se ei välttämättä vähennä paheksuttavana pidettäviä tekoja. Näihin puuttuminen tulee kuitenkin laillisuusperiaatteen näkökulmasta jättää lainsäätäjälle, joka osaa tulkita yleistä oikeustajua ja tahtoa paremmin kuin yksittäinen tuomari. Tutkimukseni on tietääkseni ensimmäinen laatuaan Suomessa.
Lue lisää rikosoikeudellisia kirjoituksiamme:
OTT, KTM (Laskentatoimi ja yritysjuridiikka), DI (Tuotantotalous)
Lakimies, toimitusjohtaja
Lakitoimisto KPF
044 9755 196
