Mitä käsite ”elinkeinotoiminta” oikeastaan tarkoittaa rikoslaissa?

Päivitetty: kuusi päivää sitten

Mitä käsite elinkeinotoiminta oikeastaan tarkoittaa? Käsite muodostaa mielleyhtymiä useimmille ihmisille, mutta sen tarkka merkityssisältö jää usein hämäräksi, jos sitä kysyy tarkemmin. Tilanne on sama myös juristeilla: käsitteen merkityssisältö vaihtelee merkittävästi eri oikeudenaloilla ja jopa saman lain sisällä. Tutkin yhden vertaisarvioidun tieteellisen artikkelin verran sitä, mitä käsite oikeastaan tarkoittaa rikoslaissa. Tämän viikon blogikirjoitus perustuu tuoreeseen artikkeliini, joka on julkaistu Edilex-sarjassa numerolla 2020/47 ja on saatavilla seuraavan linkin takaa:


https://www.edilex.fi/artikkelit/21893


Muuhun tieteelliseen tuotantooni voit tutustua seuraavan linkin takaa:


https://www.kpflaki.com/julkaisuluettelo


Artikkelin ensimmäisessä osassa tarkastelen, miten rikoslain käsitteitä tulisi oikeastaan tarkastella. Artikkelin toisessa osassa tutkin oikeuskäytäntöä ja lakien esitöitä arvioiden sitä, mitä käsitteellä ”elinkeinotoiminta” tarkoitetaan missäkin kohtaa rikoslakia.


Rikoslain tulkinnasta – rikosoikeudellinen laillisuusperiaate


Rikoslain tulkinta eroaa oikeastaan kaikkien muiden lakien tulkinnasta. Rikoslain tulkintaa rajoittaa niin kutsuttu rikosoikeudellinen laillisuusperiaate. Jo 1700-luvulla valistusfilosofit katsoivat, että valtiolla on oikeus puuttua kansalaisten oikeuksiin rikosoikeuden käyttämisellä vain silloin, jos kansalaisilla olisi mahdollisuus tietää, millaisesta käytöksestä heitä rangaistaan. Tämä taas edellytti kirjoitettua rikoslakia, joka olisi kansalaisten ymmärrettävissä ja jota ei saisi soveltaa taannehtivasti. Myöhemmin tästä ajattelusta kehittyi länsimaisissa oikeuskulttuureissa yleisesti tunnustettu rikosoikeuden ehkä keskeisin periaate: rikosoikeudellinen laillisuusperiaate.


Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate on tunnustettu Suomessa jo pitkään 1900-luvulta lähtien. Perustuslakiin se lisättiin 1990-luvun perusoikeusuudistuksessa, ja rikoslakiin se lisättiin 2000-luvun alussa rikosoikeuden yleisten oppien uudistuksessa. Suomalaisessa lainsäädännössä on melkein ainutlaatuista, että samasta asiasta säätävä pykälä on käytännössä samansisältöisenä kahdessa eri laissa. Laillisuusperiaate nähtiin kuitenkin niin keskeisenä osana rikosoikeusjärjestelmää, että se päätettiin ottaa rikoslakiin, vaikka se olisikin päällekkäinen perustuslain kanssa. Laillisuusperiaate löytyy perustuslain 8 pykälästä, joka kuuluu seuraavasti:


Ketään ei saa pitää syyllisenä rikokseen eikä tuomita rangaistukseen sellaisen teon perusteella, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi. Rikoksesta ei saa tuomita ankarampaa rangaistusta kuin tekohetkellä on laissa säädetty.”


Rikoslain 3:1 § laillisuusperiaatteesta kuuluu seuraavasti:


Rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi.


Rangaistuksen ja muun rikosoikeudellisen seuraamuksen on perustuttava lakiin.”


Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate jaetaan nykyään neljään osaan:


1. Kirjoitetun lain vaatimus. Tämä on lainsoveltajalle eli tuomioistuimelle asetettu vaatimus. Tuomioistuin voi tuomita henkilön rangaistukseen vain sellaisen säännöksen perusteella, joka on kirjoitettu lakiin. Tuomioistuin ei siis saa tuomita ketään rangaistukseen vain oikeusperiaatteen tai kansan oikeustajun nojalla. Tämä vaatimus tarkoittaa, että vaikka teko olisi kuinka paheksuttava ja oikeustajun vastainen, ei siitä voi rangaista, jos sitä ei ole kielletty rikoslaissa.


2. Analogiakielto. Myös tämä on lainsoveltajalle asetettu vaatimus. Tuomioistuin ei saa soveltaa säännöstä analogisesti syytetyn vahingoksi. Tämä tarkoittaa, että rikossäännöstä ei saa tulkita tavalla, joka ei käy ilmi sen sanamuodosta. Analogista tulkintaa olisi esimerkiksi tulkita rikoslain 24:5 §:n salakuuntelusäännöstä seuraavalla päättelyketjulla:


Pykälässä rangaistavuuden edellytyksenä on, että joku ”oikeudettomasti teknisellä laitteella kuuntelee tai tallentaa”. Analogista tulkintaa olisi tulkinta, että teknisellä laitteella kuunteluun voitaisiin rinnastaa vettä pitkin etenevän äänen kuuntelu, koska se helpottaa kuulemista pitkän matkan päästä.


3. Taannehtivuuskielto. Tämä on sekä lainsoveltajalle että lainsäätäjälle asetettu vaatimus. Lainsäätäjä ei saa säätää lakia, joka olisi taannehtivasti voimassa. Tämä tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että lainsäätäjä kriminalisoisi vuonna 2020 terroristijärjestöön kuulumisen niin, että teosta voitaisiin rangaista kaikkia vuoden 2014 jälkeen terroristijärjestöön kuuluneita henkilöitä. Lainsoveltaja taas ei saa soveltaa lakia ennen sen voimaantuloa tehtyihin tekoihin. Jos tämä terroristijärjestöön kuulumisen kriminalisoiva laki tulisi voimaan vuonna 2020, tuomioistuin ei saisi rangaista tämän nojalla henkilöä, joka on kuulunut terroristijärjestöön esimerkiksi vuosina 2014–2017.


4. Epätäsmällisyyskielto. Tämä on lainsäätäjälle asetettu vaatimus. Kriminalisoinnista ei saa tehdä niin epätäsmällistä, että ihmiset eivät voisi välttää rikoksien tekemistä noudattamalla laista selkeästi ilmi käyviä kieltoja. Liian epätäsmällinen olisi esimerkiksi seuraava kriminalisointi: ”kaikki paheksuttavat teot ovat kiellettyjä. Paheksuttavista teoista voidaan rangaista sakolla tai enintään elinkautisella vankeudella teon vakavuudesta riippuen”.


Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate ei ole pelkkä ylevä periaate, vaan rikoslainkäytössä noudatettava periaate. Tuomioistuimet ovat useissa tapauksissa katsoneet, että rikosoikeudellinen laillisuusperiaate estää henkilön tuomitsemisen rangaistukseen. Korkein oikeus on antanut useita laillisuusperiaatetta koskevia ratkaisuja, joissa se on pohtinut, kattaako jonkin rikoslain pykälän sanamuoto tietyn teon, vai vapautuuko paheksuttavan teon tekijä rangaistusvastuusta. Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen sisältö on myös johtanut useisiin lakimuutoksiin vuosien varrella, koska kriminalisoinnit eivät ole enää kattaneet uusia paheksuttavia tekoja, jotka ovat mahdollistuneet esimerkiksi internetin myötä.


Rikoslain tulkinnasta – kielen ja oikeuden suhteesta


Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate johtaa siihen, että rikoslakia lukemalla tulisi selvitä, mitkä teot ovat kiellettyjä. Tällöin ihmiset voivat halutessaan välttää rikosten tekemisen ja siten myös itseensä kohdistuvat rangaistukset. Tämä toteutuu käytännössä niin, että rikoslaissa rikokset kuvataan niin tarkasti, että ne ovat ymmärrettävissä rikoslakia lukemalla. Tämä sitoo oikeustieteen kielelliseen tulkintaan: rikokset voidaan kirjoittaa vain käyttämällä ihmisten puhumaa kieltä ja käyttämällä sanoja, joilla on tietty merkitys.


Sanojen tulkinta ja merkityssisältö aiheuttaa haasteita rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen näkökulmasta. Ensimmäinen kysymys on, tulisiko rikoslaissa käyttää sellaista kieltä, joka vastaisi täysin arkikieltä. Tällöin oltaisiin tilanteessa, jossa sanojen merkitys kielenkäytössä muuttaisi myös rikosten sisältöä, mitä ei voida pitää toivottavana. Tällöin oikeudenkäynneissä jouduttaisiin kuulemaan kielitieteilijöitä esimerkiksi siitä, miten ihmiset nykyään ymmärtävät käsitteen ”elinkeinotoiminta”.

Toinen vaihtoehto on, että kriminalisoinneissa käytettäisiin oikeustieteilijöiden käyttämää kieltä. Tämäkään ei kuitenkaan ole toivottava vaihtoehto, koska tässä tapauksessa rikosnimikkeiden sisältö riippuisi siitä, mikä tulkinta olisi kulloinkin vallalla oikeustieteissä. Erityisesti tuottamuksen eli huolimattomuuden käsitteestä on keskusteltu oikeustieteissä pitkään.


Näiden välisenä kompromissina on päädytty ratkaisuun, jossa kriminalisoinneissa käytetään joko yleiskielen määritelmää tai juridisteknistä määritelmää. Tämä on edellä mainituista näkökulmista perustelluin vaihtoehto, mutta tämä johtaa myös tilanteeseen, jossa rikosnimikkeiden epävarmuus kansalaisten näkökulmasta kasvaa. Korkein oikeus onkin antanut useita ennakkoratkaisuja siitä, millä periaatteella käsitteitä voidaan tulkita. Asiaa on tulkittu usein myös esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa, jonka perusperiaatteisiin rikosoikeudellinen laillisuusperiaate myös kuuluu.


Korkeimman oikeuden linja laillisuusperiaatteen tulkinnasta on ollut, että käsitteitä saadaan tulkita tavalla, joka on sopusoinnussa kriminalisoinnin tavoitteen kanssa ja kohtuudella ennalta-arvattavissa tekijälle. Kriminalisoinnin tavoite on estää tiettyjen oikeushyvien, kuten hengen ja terveyden, loukkaamista. Kriminalisoinnin tavoite selviää usein hallituksen esityksistä, joissa kerrotaan, miksi tietty teko säädetään rangaistavaksi. Korkein oikeus onkin usein tukeutunut näihin arvioidessaan, mikä on sääntelyn tavoite.


Toinen ehdoton edellytys on, että tulkinnan olisi oltava kohtuudella ennalta-arvattavissa tekijälle. Tämän vaatimuksen sisältö on hieman epäselvä, mutta se voidaan karkeasti yksinkertaistaa seuraavasti: vastuusta ei voida välttyä lukemalla rikoslakia siten, että tässä ei välttämättä kielletä tätä tekoa minkä aion tehdä, joten teko on sallittu. Päinvastoin, jotta kriminalisoinnin ei voitaisi missään tapauksessa tulkita kattavan tekoa, tulisi sen käydä pykälästä ilmi yksiselitteisesti. Tätä voidaan havainnollistaa aiemmalla salakuunteluesimerkin avulla: rangaistavuus edellyttää teknisen laitteen käyttöä. Luonnossa olevaa vettä ei voida millään suomen kielen tulkinnalla kuvata tekniseksi laitteeksi, jolloin kriminalisointi ei kata vettä pitkin tapahtuvaa kuuntelua, jolloin tämä ei ole rangaistavaa.


Elinkeinotoiminnan käsite rikoslaissa

Elinkeinotoiminnan käsite mainitaan rikoslaissa yhteensä kymmenessä eri pykälässä. Diplomi-insinöörinä esitän asiat mieluusti taulukkomuodossa, jos mahdollista, joten sovellan tätä myös nyt:


Mielenkiintoista on, että nämä rikokset tarkoittavat eri asiaa eri pykälissä. Elinkeinotoiminnan käsitettä ei voida arvioida yleiskielen kautta, koska kielitoimiston sanakirjan mukaan sanalle ei ole yleiskielistä määritelmää. Tämän vuoksi käsitteen sisältöä joudutaan arvioimaan sillä perusteella, mitä sillä tarkoitetaan oikeustieteissä. Ensimmäinen käsitteen sisältävä pykälä on rikoslain 11:11 § eli syrjintäsäännös. Tässä mainitaan elinkeinotoiminta ja ammatin harjoittaminen erikseen, mikä tarkoittaa, että ne tarkoittaisivat eri asiaa. Mielenkiintoista on, että analogiaa käsitteen sisältöön ei siis voida hakea elinkeinoverolaista, jonka 1 §:n mukaan elinkeinotoiminnalla tarkoitetaan liike- ja ammattitoimintaa. Rikoslain käsite elinkeinotoiminta siis tarkoittaa eri asiaa kuin verolainsäädännön käsite. Tämä valinta oli kuitenkin erikoinen, koska verolainsäädännössä näitä käsitteitä käytettiin vuodesta 1968 alkaen ja 1990-luvulla vain päätettiin antaa käsitteille uusi merkityssisältö rikoslaissa.


Merkittävä osa kriminalisoinneista, jotka liittyvät elinkeinotoimintaan, sisältyivät aikaisemmin vuoden 1978 lakiin sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnasta. Tämän lain rangaistussäännökset siirrettiin pitkälti samansisältöisinä rikoslain 30-lukuun elinkeinorikoksista 1990-luvulla rikoslain kokonaisuudistuksessa. Käsitteiden merkityssisältöä ei haluttu tällöin muuttaa. Tämä tarkoittaa, että elinkeinonharjoittajan käsite tarkoitettiin 1990-luvulla laajaksi. Elinkeinotoiminnan käsite tarkoitti tällöin kaikkea ammattimaisesti harjoitettua, taloudelliseen tulokseen tähtäävää toimintaa. Taloudellisen tuloksen ei tarvitse olla voittoa, jolloin esimerkiksi aatteellinen toiminta tai hyväntekeväisyys ovat kuuluneet tämän käsitteen alle.


Tämä taas tarkoittaa, että elinkeinonharjoittajan käsite on laajempi käsite kuin elinkeinotoiminta. On nimittäin mahdollista, että elinkeinotoimintaa harjoittavat sellaiset tahot, jotka eivät ole elinkeinonharjoittajia. Esimerkiksi aatteellinen yhdistys voi harjoittaa osana toimintaansa elinkeinotoimintaa olematta elinkeinonharjoittaja. Tätä linjaa on myös noudatettu rikoslaissa, esimerkiksi 30:7 ja 30:8 §:issä mainitaan tietyt yhteisöt, jotka voivat toimia elinkeinonharjoittajina, kuten osakeyhtiö sekä ”elinkeinotoimintaa harjoittava säätiö”. Tällä ilmaisutavalla tarkoitetaan, että säätiö ei voi olla elinkeinonharjoittaja, mutta se voi harjoittaa elinkeinotoimintaa.


Rikoslaissa käytetään myös ilmaisua ”ammattimainen toiminta” rajaamaan tekijäpiiriä rajatumpaan ryhmään kuin kaikki elinkeinotoimintaa harjoittavat tahot. Esimerkiksi markkinointirikoksessa käytetään termiä ”ammattimainen” rajaamaan tekijät sellaisiin elinkeinonharjoittajiin, joiden pääliiketoiminta on kuluttajaliiketoiminta, eikä esimerkiksi maanviljelys, jossa satunnaisesti myydään käytetty auto tai työkone Tori.fi-palvelussa kuluttajille. Toki hallituksen esityksissä on painotettu, että elinkeinotoiminta on yleensä ammattimaista. Elinkeinotoiminnan käsite on vuosien varrella osin supistunut siten, että se on sama tai melkein sama ammattimaisen toiminnan kanssa. Tämän vuoksi 2010-luvulla kriminalisoinneissa on luovuttu tästä lisämääreestä ”ammattimainen”, vaikka kriminalisoinneilla on pyritty samalla tavalla rajattuun lopputulokseen.


Yhteenveto


Artikkelini johtopäätöksenä totean, että rikoslain käsite ”elinkeinotoiminta” ei tarkoita samaa kuin muissa laeissa. Käsite ei tarkoita samaa edes rikoslain sisällä: syrjintäpykälässä käytetty termi ei kata ammattitoimintaa, kun taas 30-luvun kriminalisoinnit pääsääntöisesti kattavat sen. Elinkeinotoiminnan käsitettä pidetään myös yhä suppeampana, koska käsite on lähempänä ammattimaisen toiminnan käsitettä. Rikoslain käsitettä ”elinkeinotoiminta” tuleekin tulkita niin, että kriminalisoinnissa käytetty termi kattaa vain sellaiset toiminnot, joita kriminalisoinnissa on tarkoitus rajata. Tämä tarkoittaa, että elinkeinotoimintaa harjoittavaa maanviljelijä, joka ostaa ja myy osakkeita satunnaisesti, ei voisi syyllistyä arvopaperimarkkinoita koskevaan tiedotusrikokseen, koska pykälän on tarkoitus kattaa vain sellaisia tahoja, jotka harjoittavat nimenomaan arvopaperikauppaa elinkeinotoimintanaan.


Tämä tulkintalinja on haastava rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen näkökulmasta. Rikoslakia lukevan henkilön on vaikea arvioida, kattaako hänen toimintansa rangaistavaksi säädetyn teon vai ei. Oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin katsottu, että teleologinen eli tarkoitushakuinen tulkinta on hyväksyttävää, koska sillä vain rajataan kriminalisointeja. Lähtökohtaisesti elinkeinotoiminnan käsite on laaja, ja sen ulkopuolelle jää lähinnä pienimuotoinen taloudellinen toiminta ja yksityishenkilöiden toiminta oman taloutensa hyväksi. Tätä laajaa tulkintaa voidaan kuitenkin supistaa, jos tuomioistuin arvioi, että jossain kriminalisoinnissa lainsäätäjän tarkoitus ei ole ollut ulottaa käsitettä tiettyyn toimintaan. Tämä vastaa myös korkeimman oikeuden omaksumaa linjaa siitä, miten käsitteitä voi tulkita.


Lue lisää rikosoikeudellisia kirjoituksiamme:

https://www.kpflaki.com/blog/categories/rikosoikeus


Eelis Paukku

OTT, KTM (Laskentatoimi ja yritysjuridiikka), DI (Tuotantotalous)

Lakimies, toimitusjohtaja

Lakitoimisto KPF




35 katselukertaa0 kommenttia

© 2018 KPF GROUP OY

  • Facebook Social Icon
  • LinkedIn Social Icon
  • Twitter Social Icon
  • Instagram