Voivatko kaupallisen sopimuksen osapuolet tehokkaasti sopia, että sopijapuolella ei ole oikeutta viivästyskorkoon? Onko osapuolten pitkäaikaisella sopimuskäytännöllä merkitystä asiaa tulkittaessa? Tässä kirjoituksessa käsittelen näitä kysymyksiä korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2023:68 avulla.
Maksuehtolaki eli laki kaupallisten sopimusten maksuehdosta
Maksuehtolakia (laki kaupallisten sopimusten maksuehdosta, 30/2013) sovelletaan maksuihin, jotka elinkeinonharjoittajan tai hankintayksikön on suoritettava elinkeinonharjoittajalle vastikkeena tavarasta tai palvelusta. Toisin sanoen, maksuehtolakia sovelletaan kaupallisten toimijoiden ja hankintayksiköiden välisiin maksuihin. Maksuehtolakia ei sovelleta kuluttajiin tai kuluttajien ja yritysten välisiin sopimuksiin.
Maksuehtolain 3 §:n mukaan sopimusehto, joka poikkeaa maksuehtolain säännöksistä velkojan vahingoksi, on tehoton. Tämä tarkoittaa, että maksuehtolaissa on kiinnitetty erityistä huomiota velkojan aseman turvaamiseksi. Säännös on suhteellisen poikkeuksellinen, sillä suomalaisessa lainsäädännössä on lähtökohtana laaja sopimusvapaus. Tämä poikkeama johtuu siitä, että 3 §:llä pannaan täytäntöön EU:n maksuviivästysdirektiivi, jolla suojataan pienyrityksiä.
Maksuehtolain 8 §:n 1 momentissa todetaan, että sopimusehto, jonka mukaan velkojalla ei ole oikeutta viivästyskorkoon, on tehoton. Tehottomuus tarkoittaa, että tehottomuuden alainen ehto, sopimus tai muu ei velvoita sopimusosapuolia. Sopimusosapuli voi siis hakea viivästyskorkoa tuomioistuimessa tällaisesta ehdosta riippumatta. Tässä kirjoituksessa käsiteltävä oikeustapaus koskee tätä lainkohtaa.
Olemme kirjoittaneet maksuehtolaista myös toisen blogikirjoituksen, jonka löydät tästä.
Tapauksen KKO 2023:68 tausta
Yritys X Oy ja hankintayksikkö olivat solmineet hankintasopimuksen. Sopimusehtojen mukaan X Oy:llä oli oikeus periä viivästyskorkoa korkolain mukaisesti, jos hankintayksikkö ei ollut maksanut laskua viimeistään eräpäivänä. Hankintayksikkö oli sopimussuhteen alusta alkaen tehnyt maksusuorituksia siten, että maksut oli suoritettu sen tililtä vasta eräpäivänä. Maksu oli siten usein ollut X Oy:n käytettävissä vasta eräpäivän jälkeen.
Hankintayksikkö vetosi markkinaoikeudessa siihen, että osapuolet olivat noudattaneet sopimuskäytäntöä, jonka mukaan hankintayksikön tililtä eräpäivänä veloitetut maksut on katsottu suoritetuiksi eräpäivänä, vaikka ne ovat olleet X Oy:n käytettävissä vasta eräpäivän jälkeen. Hankintayksikön mukaan maksut eivät siten olleet viivästyneitä. X Oy vaati markkinaoikeudessa, että hankintayksikköä kielletään jatkamasta käytäntöä olla maksamatta viivästyskorkoa näissä tilanteissa.
Markkinaoikeus hylkäsi X Oy:n hakemuksen perustellen sitä sillä, että tyypillisesti viivästyskoron määrä oli yhdeltä päivältä vähäinen, ja että viivästyskoron maksamatta jättämistä koskevaa sopimuskäytäntöä ei tullut katsoa kohtuuttomaksi. Lisäksi markkinaoikeus perusti ratkaisuaan siihen, että maksupalvelulain (290/2010) 82 §:n mukaan osapuolet voivat sopia ajankohdasta, jolloin osapuoli on vapautunut suoritusvelvoitteestaan. X Oy valitti markkinaoikeuden ratkaisusta korkeimpaan oikeuteen.
Korkeimman oikeuden ratkaisu
Korkeimman oikeuden tutkittavana oli, oliko sellainen sopimusehto, jonka mukaan velkojalla ei ollut oikeutta viivästyskorkoon, maksuehtolain 8 §:n 1 momentin nojalla tehoton.
Korkein oikeus katsoi, että velkojalla on oikeus viivästyskorkoon, jos maksu ei ole velkojan käytettävissä eräpäivänä. Tässä tapauksessa osapuolten välinen käytäntö, jossa velkojalla ei ollut oikeutta viivästyskorkoon maksun tapahduttua eräpäivänä, vaikka maksu ei ollut vielä velkojan käytettävissä, oli tehoton. Korkein oikeus kielsi sopimuskäytännön jatkamisen sopimusehtolain (1062/1993) nojalla, joka mahdollistaa kohtuuttoman sopimusehdon kieltämisen tuomioistuimen päätöksellä.
Korkein oikeus kumosi markkinaoikeuden päätöksen ja asetti hankintayksikölle 20 000 euron uhkasakon. Hankintayksikköä kiellettiin jatkamasta sellaisen sopimuskäytännön tai -ehdon soveltamista, jonka mukaan X Oy:llä ei ole maksuehtolain soveltamisalaan kuuluvien maksujen osalta oikeutta viivästyskorkoon silloin, jos Y:n maksusuoritus viivästyy niin ettei suoritus ole eräpäivänä X Oy:n käytettävissä.
Ratkaisu oli äänestysratkaisu.
Lopuksi
Ratkaisullaan korkein oikeus vahvisti, että maksuehtolakia tulee tulkita siten, että sopimusosapuolella on oikeus viivästyskorkoon heti maksuviivästyksen tapahtumisesta lukien. Maksun tulee olla velkojan käytössä jo eräpäivänä, ja jo yhden päivän viivästyksestä alkaa kertyä viivästyskorkoa. Tästä poikkeava sopimusosapuolten aiempi sopimus tai noudatettu sopimuskäytäntö on maksuehtolain 8 §:n 1 momentin vastaisena tehoton.
Ratkaisu havahduttanee toimijoita siihen, että lähtökohtaisesti eräpäivä ei tarkoita viimeistä sallittua maksupäivää, vaan päivää, jona maksun tulisi olla velkojan käytettävissä. Muussa tapauksessa velkojalle syntyy oikeus viivästyskorkoon. Tästä on poikkeuksena lähinnä tilanteet, joissa maksukirjauksen viivästys johtuu pankista. Tällaisiksi pankista johtuviksi syiksi ei lueta pankkien välisestä rahansiirrosta aiheutuvaa tavanomaista yhden päivän maksuviivettä.
Lue lisää oikeustapauskommenttejamme:
Comments