Rikosasioissa otsikon kysymystä miettivät sekä syytetty että hänen avustajansa. Monet kokeneetkaan juristit pysähtyvät harvoin pohtimaan, miten syyttömyys oikeastaan todistetaan, vaan lähtevät syvemmin miettimättä todistamaan syyttömyyttä toisella tavalla. Viikon blogikirjoituksessa käsittelen syyttömyyden todistamista hieman filosofisemmasta näkökulmasta.
Negaatio ja induktio
Negaation todistaminen on filosofiassa ja logiikassa käsiteltävä kysymys asioiden todistamisesta. Negaation todistaminen tarkoittaa, että todistetaan jonkin negaation sisältämän väitteen pitävän paikkansa. Alla tästä esimerkkejä:
”Lehmät eivät lennä” on väitteen ”lehmät lentävät” negaatio,
”maahisia ei ole olemassa” on väitteen ”maahisia on olemassa” negaatio, ja
”Pena ei varastanut pyörää” on väitteen ”Pena varasti pyörän” negaatio.
Rikosoikeudenkäytössä viimeinen lause on relevantti. Jos Penaa syytetään pyörän varastamisesta, onko hänen mahdollista todistaa syyte vääräksi todistamalla negaatio ”Pena ei varastanut pyörää”?
Käytännössä reaalimaailmassa lähes mitään ei voida todistaa täydellä varmuudella. Käytännössä suureen osaan väittämistä jää aina jonkinlainen mahdollisuus, että väittämä ei pidäkään paikkaansa. Induktiivisessa päättelyssä tehdään havaintoja yksittäisistä johtopäätöksistä. Yksi esimerkki tällaisesta on “koska olen nähnyt vain valkoisia joutsenia, kaikki joutsenet ovat valkoisia”. Tällainen induktiivinen päättely on lähes jokaisessa asiassa ymmärryksemme pohjana, ja esimerkiksi eurooppalaiset luulivat pitkään, että on olemassa vain valkoisia joutsenia, kunnes joku näki mustan joutsenen 1700-luvun lopulla Australiassa.
Käytännössä jonkin asian todistaminen induktiolla etenee siten, että kun jostain asiasta kerätään riittävästi havaintoja, voidaan havaintoja tukevaa selitystä alkaa pitää uskottavana. Jos tästä vedetään analogia oikeuskontekstiin, voidaan puhua todisteista, joita esitetään, kunnes vaikuttaa riittävän varmalta, että jokin asia pitää paikkansa. Oikeudenkäynnissä esitetään todisteita tietyn päätelmän tueksi, ja jos todisteet ovat riittävän vakuuttavia, päätyy tuomioistuin päätelmään, joka voidaan perustella esitetyillätodisteilla.
Induktiolla ei kuitenkaan ole koskaan mahdollista todistaa mitään täysin varmaksi. Induktiossa jää aina mahdollisuus, että havaintojemme ulkopuolella on jotain, mikä todistaa tekemämme päätelmän vääräksi. Tällainen on jopa tietyllä tavalla helppoa. Väittämä ”kaikki joutsenet ovat valkoisia” on mahdollista todistaa vääräksi ihan vain sillä, että löytää yhden mustan (tai muun värisen) joutsenen.
Todistusaineiston puuttuminen
Kuten yllä kuvasin induktiivisesta päättelystä, pelkästään vastakkaisen havainnon puuttuminen, ”todistusaineiston puute”, ei todista sitä, että jokin asia olisi totta. Voidaan jopa sanoa, että on lähes mahdotonta näyttää toteen väite ”olen syytön [rikokseen]”. Tämä johtuu siitä, että pelkkä rikoksen olemassaoloa todistavan havainnon puuttuminen ei tarkoita sitä, että olisi mahdotonta, että jossain on todiste, joka paljastaa rikoksen.
Koska tällainen mahdottomuus aiheuttaisi haasteita arkeen, olemme yleisesti hyväksyneet päättelyn, että jos jostain asiasta ei ole todisteita, oletamme ettei sitä ole olemassa. On kuitenkin ihmisiä, jotka eivät hyväksy tätä päättelysääntöä. Heidät löytää tyypillisesti internetin syövereistä puhumassa liskoihmisistä ja maanalaisista pedofiililuolista. Suurin osa ihmisistä kuitenkin hyväksyy sen, että jos emme ole nähneet lentäviä lehmiä, niitä ei ole olemassa.
Oikeudellisesta ratkaisusta
Oikeudenkäynnissä joudutaan tekemään ratkaisu asiassa. Yllä kuvatun tavoin induktiolla mitään ei voi todistaa varmaksi. Tämä on huomioitu myös oikeudellista ratkaisua käsittelevässä sääntelyssä. Oikeudenkäymiskaaren 17-luvussa on sääntelyä todistelusta. Luvun 2 § sisältää riita-asian todistelua koskevan tulkintasäännön:
”Seikan asettaminen tuomion perustaksi edellyttää, että asianosainen on esittänyt siitä uskottavan näytön.”
Käytännössä tämä tarkoittaa, että tuomioistuin ei edes pyri täyteen totuuteen, vaan johtopäätökselle riittää että se on riittävän uskottava. Lainkäytössä joudutaan hyväksymään epävarmuutta, jolloin kynnys jonkin asian todistamiselle tuomiota varten on asetettu tasolle ”uskottava”, eli asiasta vaaditaan uskottava näyttö “varman” näytön sijasta. Tämä vaatimus tarkoittaa olettamaa, että tuomioistuin osaa arvioida induktion ”vahvuutta”. Ei ole mahdollista arvioida sitä, kuinka todennäköisesti tietty seikka todistaa jotain, koska tällöin pitäisi tietää kaikki mahdolliset asiaan vaikuttavat seikat ja niiden todistusarvo. Oikeustieteellisessä tutkimuksessa tälle on kuitenkin pyritty antamaan erilaisia arvoja, kuten ”yli 50 % todennäköisyys”.
Käytännössä tuomioistuinharkinnassa jotain todistetta arvioidaan siten, että selittyykö havainto (todiste) riittävän todennäköisesti väitetyllä selityksellä. Esimerkiksi allekirjoitetulla sopimuksella voidaan esittää havainto tietystä väitteestä, kuten että ”osapuolten välillä on sopimus, joka synnyttää velvoitteen”, mutta ei kuitenkaan täysin varmaa väitettä. Sopimus voi olla esimerkiksi väärennetty, se voi olla pätemätön tai sopimuksesta ei seuraa tiettyä velvoitetta. Tätä voi analysoida myös negaation kautta. Tuomioistuimen harkintaan jää, ovatko tiettyyn todisteeseen liittyvät muut vaihtoehtoiset selitykset niin epäuskottavia, että esitetty selitys on oikeudenkäymiskaaren tarkoittamalla tavalla ”uskottava”.
Syyttömyyden todistaminen
Rikosasiassa säännös on hieman erilainen. Rikosasian todistelun uskottavuutta koskeva sääntely on oikeudenkäymiskaaren 21:3 §:ssä:
”Rikosasiassa kantajan on näytettävä ne seikat, joihin hänen rangaistusvaatimuksensa perustuu.
Tuomion, jossa vastaaja tuomitaan syylliseksi, edellytyksenä on, ettei vastaajan syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä.”
Pykälän toinen kohta sisältää oikeustieteilijöitä kiinnostavan termin ”varteenotettava epäily”. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että rikosasiassakaan ei vaadita täyttä varmuutta, koska sitä on mahdotonta saada, mutta kuitenkin huomattavasti korkeampaa kynnystä kuin riita-asioissa. Rikosasioissa päätöksentekoa koskeva sääntely on laadittu tarkoituksella syytetyn hyväksi sen vuoksi, ettei syyttömiä tuomittaisi.
Edellä lainatun ensimmäisen lauseen sisältö tarkoittaa toisin sanoin sitä, että kenenkään ei tarvitse todistaa omaa syyttömyyttään. Rangaistusta vaativan, käytännössä syyttäjän, on esitettävä riittävät todisteet syyllisyyden olemassaolosta. Teoriassa siis syytetty voi olla täysin hiljaa ja osallistumatta mitenkään oikeudenkäyntiin, mutta häntä ei silti voida tuomita rangaistukseen, jos syyttäjän todisteet eivät ole riittäviä.
Käytännössä tällaisia oikeudenkäyntejä ei kuitenkaan ole, koska esitutkintaviranomaisena toimiva poliisi ja tämän jälkeen syyttäjä valikoivat tuomioistuimeen vietäväksi lähes pelkästään sellaisia tapauksia, joissa näyttö riittää tuomioon. Rikosasiassa syytetyn onkin syytä varautua oikeudenkäyntiin siten, että jos hän ei ”todista syyttömyyttään”, hänet tullaan tuomitsemaan, koska syyttäjä on arvioinut hänellä olevan näytön riittävän tuomioon, jos syytetty ei riittävän uskottavasti kyseenalaista syyttäjän todistelua.
Syyttömyyden todistaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että syytetty tuo esiin seikkoja, jotka todistavat vaihtoehtoisia selityksiä syytteessä kuvattuun. Mitä vahvemmin näitä vaihtoehtoisia selityksiä todistaa, sitä vaikeampi syyttäjän on osoittaa, että hänen selityksensä on niin todennäköinen, että ei ole muuta todennäköistä selitystä. Käytännössä puolustautuminen on tehokkainta silloin, jos syytetty tuo esiin yhden vaihtoehtoisen selityksen, joka on niin uskottava, että syyttäjän selitys ei voi enää olla niin todennäköinen, että se voitaisiin ottaa tuomion pohjaksi.
Yhteenveto
On hyvä ymmärtää, että tuomioistuimissa tullaan aina tuomitsemaan syyttömiä ja vapauttamaan syyllisiä. Tuomioistuimen on pakko tehdä ratkaisu, ja käytännössä koskaan ei ole mahdollista todeta, mitä on oikeastaan tapahtunut. Ratkaisu perustuu vain sille, miten erilaiset vaihtoehtoiset selitykset nähdään todennäköisinä annetun todistelun perusteella. Jos syyllisyyttä tukeva selitys vaikuttaa riittävän uskottavalta, henkilö tuomitaan. Tämä ei tarkoita, että syyllisyyttä vastaan puhuva selitys olisi epätosi, vaan se voi olla kyseisessä tilanteessa totuuskin.
Lainkäyttöratkaisussa ei kuitenkaan ole mahdollista saavuttaa varmuutta, vaan ratkaisussa on lähinnä mahdollisuus osua toteen. Tämä osuma saavutetaan parhaiten siten, että tehdään ratkaisu todennäköisimmän selityksen perusteella. Rikosasioissa syytettyä tosin suojataan sillä, että tuomioistuin ei saa tehdä ratkaisua vain todennäköisimmän selityksen perusteella, vaan selityksen on oltava niin todennäköinen, ettei ole muita selityksiä, joilla on merkittävä todennäköisyys olla totta.
Näillä perusteilla voidaan todeta, että tuomioistuimen totuutta vastaamattomat ratkaisut kuuluvat oikeudelliseen ratkaisuun ja tuomioistuimen ei edes voi välttää niitä. Tuomioistuin ei voi tietää totuutta, jolloin sen on tehtävä ratkaisu todennäköisimmän selityksen perusteella. Joskus totuus ei ole tämä todennäköisin selitys vaan joku muu, epätodennäköisempi selitys. Joskus nämä epätodennäköiset selitykset jäävät ”varteenotettavan epäilyn” alle, mutta ovat silti totta. Tämäkään ei ole väärä ratkaisu, vaan se ei vain vastaa totuutta.
Lue lisää teemakirjoituksiamme:
OTT, KTM (Laskentatoimi ja yritysjuridiikka, tohtorikoulutettava), DI (Tuotantotalous)
HT-tilintarkastaja
Luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja
Lakimies, toimitusjohtaja
Lakitoimisto KPF
044 9755 196
Comentarios