Saako lapselle ottaa rokotuksen ilman toisen vanhemman lupaa?

Rokotukset ovat voimakkaasti keskustelua ja tunteita herättävä teema, mutta tästä huolimatta kirjoitan aiheesta blogiin, koska aiheesta on jossain määrin tuoretta oikeuskäytäntöä. Toivoisin kuitenkin kaikilta keskustelijoilta asiallista kommentointia ja foliohattujen pitämistä poissa päästä. Blogikirjoitus perustuu eduskunnan oikeusasiamiehen antamaan tuoreeseen ratkaisuun. Yksi ylimmistä laillisuusvalvojista eli eduskunnan oikeusasiamies antoi 28.1.2020 ratkaisun lasten rokottamista koskevassa asiassa, ratkaisu on löydettävissä diaarinumerolla EOAK/3128/2018. Tässä blogikirjoituksessa avaan tapausta, ratkaisua ja asiaan liittyvää lainsäädäntöä.


Tapaus


Eduskunnan oikeusasiamies sai vuonna 2018 kantelun siitä, että kantelijan kolmelle lapselle oli annettu MPR-rokote ilman hänen suostumustaan. MPR-rokote kuuluu kansalliseen rokotusohjelmaan ja se annetaan lähes kaikille lapsille Suomessa. Rokotteet oli annettu Helsingin kaupungin kouluterveydessä ja neuvolapalveluissa erikseen kantelijan 10-, 7- ja 4-vuotiaille lapsille lasten isän suostumuksella.

Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveystoimialan kanteluun antamassaan vastauksessa todettiin, että lapsia rokotettaessa oli tiedossa, että lasten äiti vastusti lasten rokottamista.


Toimialan vastineessa perusteltiin lasten rokottamista erityisesti sillä, että perhe oli matkustamassa tuhkarokon epidemia-alueelle ja rokottaminen olisi siksi ollut jo uhkaavan vaaran torjumiseksi annettavaa hoitoa. Vastineessa myönnettiin myös, että oikeustila oli epäselvä eli toisin sanoen henkilökunta ei ollut varma siitä, saisiko lapset rokottaa ilman toisen vanhemman suostumusta. Lapset kuitenkin rokotettiin tästä huolimatta lasten isän suostumuksella, koska tämän katsottiin olevan lasten edun mukaista.


Lainsäädäntö


Potilaslaissa säädetään potilaan asemasta terveyden- ja sairaanhoidossa (laki potilaan asemasta ja oikeuksista). Potilaslain 6 § sisältää lähtökohdan ihmisen omalle päätösvallalle terveyden- ja sairaanhoidossa: potilasta on hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan eli hänelle ei saa tehdä hoitotoimenpiteitä vastoin hänen suostumustaan. Tähän pääsääntöön on tiettyjä poikkeuksia, joita kutsutaan tahdosta riippumattomaksi hoidoksi. Nämä poikkeukset liittyvät tyypillisesti mielenterveys- tai päihdehuoltoon, mutta myös tartuntatautien estäminen eli karanteeni on melko tunnettu käyttöala tahdosta riippumattomalle hoidolle. En kuitenkaan käsittele näitä tarkemmin, koska ne eivät varsinaisesti liity tapaukseen.


Potilaslain 7 §:ssä säädetään vielä erikseen hoitopäätöksistä alaikäistä potilasta hoidettaessa. Lähtökohtaisesti alaikäisen mielipide on selvitettävä, jos se voidaan selvittää hänen ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti. Alaikäinen voi myös päättää itse hoidostaan, jos hän on siihen kykenevä ikänsä ja kehitystasonsa puolesta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vaikka mitään kiinteitä ikärajoja ei ole asetettu, mitä vanhempi lapsi on, sitä enemmän hän voi päättää hoidostaan itse. Muussa tapauksessa lapsen huoltajat tekevät päätökset lapsen puolesta. Huoltaja ei kuitenkaan saa kieltää lapsen henkeä tai terveyttä uhkaavan vaaran torjumiseksi annettavaa hoitoa eli sellaista hoitoa, joka vaikuttaa välittömästi lapsen hengissä pysymiseen. Tässä tapauksessa 4-10-vuotiaiden lasten ei katsottu voivan päättää itse rokottamisesta ja sen merkityksestä heidän nuoren ikänsä vuoksi.


Huoltajien tehdessä lapsia koskevia päätöksiä niin sanottuna yleislakina toimii lastenhuoltolaki (laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta) ja erityisesti sen 5 §. Tämän lain asema yleislakina tarkoittaa 5 §:n kohdalla sitä, että tämän pykälän yleisiä säännöksiä huoltajien oikeudesta tehdä päätöksiä sovelletaan, jos muualla laissa ei määrätä toisin. Tämä 5 § sisältää pääsäännön lapsen asioista päätettäessä:


Lapsen huoltajat vastaavat yhdessä lapsen huoltoon kuuluvista tehtävistä ja tekevät yhdessä lasta koskevat päätökset, jollei toisin ole säädetty tai määrätty.”


Tämä tarkoittaa, että huoltajien on lähtökohtaisesti tehtävä kaikki lasta koskevat päätökset yhdessä. Tähän pääsääntöön on kuitenkin käytännössä muodostunut poikkeus, koska useat lasta koskevat päätökset ovat niin vähäisiä, että molempien huoltajien päätöstä ei ole syytä hakea (tai varmistaa) asiassa. Tämä on ulottunut myös terveyden- ja sairaudenhoitoon niin, että useat rutiiniluonteiset toimenpiteet voidaan tehdä ilman toisen vanhemman suostumusta. Näitä rutiiniluonteisia toimenpiteitä ovat olleet esimerkiksi verikokeen tai nielunäytteen ottaminen.


Sen sijaan eduskunnan oikeusasiamiehen aikaisemmassa käytännössä on katsottu, että rokottaminen ei ole tällainen toimenpide riippumatta siitä, kuuluuko rokote kansalliseen rokoteohjelmaan vai ei (ratkaisut 4640/4/09 ja 5294/2/13). Molemmissa ratkaisuissa oikeusasiamies myös on todennut, että päätöksenteosta huoltajien erimielisyystilanteissa tulisi säätää tarkemmin lailla ja on jopa katsonut lainsäädännön olevan puutteellinen tältä osin.


Oikeusasiamies katsoi, että koska rokottaminen ei ollut rutiiniluonteinen toimenpide, Helsingin kaupungin kouluterveydenhuolto ja neuvolapalvelut olivat menetelleet virheellisesti rokottaessaan lapset ilman toisen huoltajan suostumusta. Päätös ei kuitenkaan johtanut muihin toimenpiteisiin kuin asian antamiseen tiedoksi näille tahoille eli käytännössä sen ilmoittamiseen, että asiassa oli tapahtunut lainvastaisuus ja lainvastaisuutta ei tulisi toistaa.


Ongelmat


Eduskunnan oikeusasiamies on useassa ratkaisussa todennut, että nykyinen lainsäädäntö on ongelmallinen epäselvyytensä vuoksi. Lainsäädäntö ei sisällä selkeitä sääntöjä siitä, miten toimia lapsen terveyden- ja sairaanhoidossa silloin, jos lapsen huoltajat ovat eri mieltä hoidon tarpeesta. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että hoitoa vastustava huoltaja voi aina estää hoidon, jos lapsen henki tai terveys ei ole vaarassa.

Tämä on kuitenkin ristiriidassa kaikkein keskeisemmän lapsioikeuden periaatteen eli lapsen edun kanssa. Lapsen etu nostetaan esille useassa kohdassa lastenhuoltolaissa. Sama periaate on myös keskeisessä roolissa Lapsen oikeuksien yleissopimuksessa, joka sitoo myös Suomen valtiota. Viranomaisten velvoitteena on sopimuksen mukaan varmistaa, että kaikissa julkisen vallan toimissa, jotka koskevat lapsia, pääperiaatteena on lapsen etu.


Lähtökohtaisesti vanhemmat vastaavat lapsen edun toteutumisesta ja heitä on kuultava lapsen puolesta. Lainsäädännössä on kuitenkin useita kohtia, joissa vanhempien päätösvalta voidaan ohittaa, jos lapsen etu sitä vaatii. Esimerkiksi lastenhuoltolain mukaan huoltajat voivat päättää lapsille merkittävistä asioista vain yhdessä, paitsi jos lapsen etu vaatii ilmeisesti muuta. Tämä sääntö koskee tilanteita, joissa toista huoltajaa ei voida tavoittaa.


Nykytilanne on monella tapaa ongelmallinen. Ministeriöissä ja oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että huoltajan mahdollisuus estää lapsen rokottaminen loukkaa pahimmillaan ihmisoikeuksia eli lapsen oikeutta terveyteen ja terveydenhuoltoon. Toisaalta viranomaiset eivät saa puuttua perhe-elämään liittyviin oikeuksiin, kuten vanhempien päätöksentekoon, ellei se ole välttämätöntä esimerkiksi terveyden turvaamiseksi. Tämän vuoksi asiasta tulisi useiden oikeusasiamiehen antamien ratkaisujen mukaan säätää lailla, jotta oikeustilaan saataisiin selvyys.


Yhteenveto


Lainsäädännössä ei ole otettu huomioon tilannetta, jossa lapsen vanhemmat ovat eri mieltä lasta koskevasta terveyden- tai sairaanhoidosta. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa toinen vanhemmista voi estää hoidon, jos lapsen henki tai terveys ei ole vaarassa. Lasta koskevien terveyden- ja sairaanhoidon toimien tulisi kuitenkin perustua ensisijaisesti lapsen etuun. Tämän vuoksi laissa onkin erityissäännös, että huoltajat eivät voi estää lapsen henkeä tai tervettä pelastavaa hoitoa. Useiden asiasta lausuneiden tahojen näkemyksen mukaan lapsen edun mukaista ei kuitenkaan ole lapsen rokottamatta jättäminen.


Oikeusasiamies näkee ongelmallisena sen, että toinen huoltaja voi yksin estää lapsen rokottamisen ja muita lapsen terveyden hoitamiseksi tarpeellisia toimenpiteitä. Tässä ongelmallista on erityisesti se, että toisen huoltajan antaessa kiellon antaa hoitoa, lapsen etua ei nykyisen lainsäädännön perusteella voida edes arvioida, vaan hoitoa ei saa antaa. On kuitenkin tapauksia, joissa lapsen hoitaminen olisi lapsen kannalta parempi vaihtoehto kuin lapsen hoitamatta jättäminen, vaikka kyseessä ei välttämättä olisikaan lapsen henkeä tai terveyttä uhkaava tilanne. Tämän vuoksi oikeuskansleri onkin esittänyt, että lakia tulisi täsmentää niitä tilanteita varten, joissa huoltajat ovat eri mieltä lapsen hoidosta. Huoltajat voivat jatkossakin estää lapsen hoidon, jos lapsen henki tai terveys ei ole vaarassa, koska kieltäytymisen katsotaan nykyisessä lainsäädännössä kuuluvan niin suojatun itsemääräämisoikeuden alle, jolloin tähän oikeuteen ei voida puuttua kuin kaikkein äärimmäisissä tilanteissa. Kansainväliset ihmisoikeussitoumukset tuskin sinänsä estäisivät tämän itsemääräämisoikeuksien keventämisen lapsen edun kustannuksella, esimerkiksi määräämällä rokotuspakkoa lapsille, koska tämäntyyppinen toiminta on perusteltavissa ihmisten terveydellä.


Lue lisää teemakirjoituksiamme:

https://www.kpflaki.com/blog/categories/teemakirjoituksia



Eelis Paukku

Lakimies, toimitusjohtaja

KPF Group Oy




0 katselukertaa

© 2018 KPF GROUP OY

  • Facebook Social Icon
  • LinkedIn Social Icon
  • Twitter Social Icon
  • Instagram