top of page

Presidentillä on oikeus armahtaa liiketoimintakiellosta - KKO 2022:78

Viikon oikeustapauskommentissa käsittelen korkeimman oikeuden mielenkiintoista ratkaisua, jossa korkein oikeus tulkitsi tasavallan presidentin armahdusoikeutta. Tapauksessa korkein oikeus katsoi tasavallan presidentin voivan armahtaa henkilön tuomioistuimen määräämän rangaistuksen lisäksi myös liiketoimintakiellosta. Käsittelen tässä kirjoituksessa armahdusoikeuden sisällön sekä oikeustapauksen taustat.


Armahdusoikeus


Tasavallan presidentillä on armahdusoikeus. Armahdusoikeus on kirjattu perustuslain 105 §:ään, joka kuuluu kokonaisuudessaan:


Tasavallan presidentti voi yksittäisessä tapauksessa saatuaan lausunnon korkeimmalta oikeudelta armahtaa tuomioistuimen määräämästä rangaistuksesta tai muusta rikosoikeudellisesta seuraamuksesta joko kokonaan tai osittain.

Yleisestä armahduksesta on säädettävä lailla.”


Sama säännös oli myös vuoden 1919 alkuperäisessä hallitusmuodossa, joka edelsi nykyistä perustuslakia:


Presidentti voi yksityisissä tapauksissa, saatuansa lausunnon korkeimmalta oikeudelta, armoa antamalla kumota rangaistuksen tai lieventää sitä. Valtioneuvoston jäsenen ja oikeuskanslerin armahtamisesta noudatettakoon kuitenkin, mitä siitä on erikseen säädetty.”


Armahdus on todella vanhaa perua ja se tunnetaan suurimmassa osassa valtioita. Suomessa armahdusoikeuden sisältöä ei ole määritelty kovinkaan täsmällisesti. Suomessa armahdusoikeuden sisältö perustuu pitkälti vuoden 1919 hallitusmuodon aikana muodostuneisiin tulkintoihin. Hallituksen esityksessä uudeksi perustuslaiksi vuodelta 1998 todetaan, että armahdusta ei voida myöntää


vahingonkorvausvelvollisuudesta, todistelukustannuksista, vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon lykkäämisestä, merkinnän tekemisestä rikosrekisteriin, konkurssiin asettamisesta, ehdonalaisesti vapautetun valvonnasta, maasta karkottamisesta, ylikuormamaksusta tai poliisiviranomaisen toimittamasta ajokortin peruuttamisesta”.


Armahdusoikeus on rajautunut nykyään tuomioistuinten määräämiin rangaistuksiin ja muihin rikosoikeudellisiin seuraamuksiin, kuten menettämisseuraamukseen ja ajokieltoon. Käytännössä rangaistuksen käsitettä on tulkittu väljästi, ja hyvinkin monia seuraamuksia on katsottu pykälän tarkoittamaksi rangaistukseksi. Jos säännöstä tulkittaisiin suppeasti, käytännössä vain sakot ja vankeusrangaistukset kuuluisivat pykälän soveltamisalaan.


Liiketoimintakiellosta


Liiketoimintakielto ei ole varsinainen rangaistus, vaan se on rikosprosessuaalinen turvaamistoimi. Tällaisia turvaamistoimia ovat esimerkiksi liiketoimintakielto, metsästyskielto ja ajokielto. Näiden tarkoituksena ei ole rangaista tekijää, vaan estää uusien rikoksien tekeminen. Liiketoimintakiellon tarkoitus on estää talousrikollista harjoittamasta liiketoimintaa. Liiketoimintakiellosta on annettu oma lakinsa, laki liiketoimintakiellosta, jonka 1 §:ssä kuvataan liiketoimintakiellon tarkoitus:


Sopimattoman ja vahingollisen liiketoiminnan estämiseksi sekä liiketoimintaan kohdistuvan luottamuksen ylläpitämiseksi voidaan määrätä liiketoimintakielto siten kuin tässä laissa säädetään.”


Liiketoimintakieltoon voidaan määrätä lain 3 §:n mukaan se, joka laiminlyö lakisääteisiä velvollisuuksia liiketoiminnasta tai syyllistyy liiketoiminnassa rikolliseen menettelyyn. Edellytyksenä on myös, että toimintaa voidaan pitää velkojien, sopimuskumppaneiden, julkisen talouden taikka terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun kannalta vahingollisena.


Kiellon sisältö määritellään lain 4 §:ssä:


Liiketoimintakieltoon määrätty ei saa:


1) itse tai toista välikätenä käyttäen harjoittaa sellaista liiketoimintaa, josta kirjanpitolaissa on säädetty kirjanpitovelvollisuus;


2) olla avoimen yhtiön yhtiömiehenä tai kommandiittiyhtiön vastuunalaisena yhtiömiehenä taikka eurooppalaisen taloudellisen etuyhtymän henkilöjäsenenä;


3) olla yhteisön tai säätiön hallituksen jäsenenä, varajäsenenä, toimitusjohtajana taikka muussa niihin rinnastettavassa asemassa yhteisössä tai säätiössä;


4) itse tai toista välikätenä käyttäen tosiasiallisesti johtaa yhteisön tai säätiön taikka ulkomaisen sivuliikkeen toimintaa tai hoitaa sen hallintoa;


5) itse tai toista välikätenä käyttäen tehdä osakeyhtiön perustamissopimusta tai olla osuuskunnan perustajana;


6) hankkia itse taikka toista välikätenä käyttäen omistukseen tai sopimukseen perustuvaa määräysvaltaa liiketoimintaa harjoittavassa yhteisössä; taikka


7) harjoittaa Suomessa liiketoimintaa ulkomaille perustettua yhteisöä välikätenä käyttäen tai tosiasiallisesti johtaa sellaisen ulkomaille perustetun yhteisön toimintaa, joka harjoittaa liiketoimintaa Suomessa muuten kuin vähäisessä määrin eikä hankkia määräysvaltaa sellaisessa yhteisössä.”


Käytännössä kiellon kohteelle kielto vaikuttaa rangaistukselta, vaikka lainsäätäjän ja yhteiskunnan näkökulmasta kyseessä ei olekaan sellainen. Ihmisoikeusajattelun korostuminen ja ne bis in idem-periaatteen vuoksi rangaistuksen käsite onkin laajentunut useissa konteksteissa erilaisiin rikosoikeudellisiin seuraamuksiin, joita ei perinteisesti ole pidetty rangaistuksena. Liiketoimintakieltoa onkin alettu nykyään pitää merkityksessä rangaistuksena.


Asiassa merkityksellinen on myös liiketoimintakieltolain 15 §, joka kuuluu kokonaisuudessaan:


Tuomioistuin voi liiketoimintakieltoon määrätyn hakemuksesta ja syyttäjää kuultuaan kumota kiellon kokonaan tai osittain, jos kiellon kumoaminen on perusteltua muuttuneiden olosuhteiden tai muun erityisen syyn takia.


Tuomioistuimilla on siis oikeus ”armahtaa” henkilö liiketoimintakiellosta. Käytännössä tätä oikeutta ei käytetä juuri koskaan. Hallituksen esityksessä tätä pykälää esitettiin sovellettavaksi esimerkiksi sellaisissa tilanteissa, joissa tekijä on hyvittänyt tekonsa haitalliset vaikutukset.


Tapauksen taustat


Henkilö haki armahdusta hänelle määrättyyn liiketoimintakieltoon ja vankeusrangaistukseen. Korkeimman oikeuden on annettava lausunto armahdusanomuksista, joita sen käsiteltäväksi toimitetaan. Korkeimman oikeuden presidentti katsoi asian olevan niin vahvasti ennakkopäätösluonteinen, että siirsi sen täysistuntoon eli istuntoon, johon jokainen korkeimman oikeuden tuomari osallistuu. Tässä tapauksessa asia ratkaistiin siis 15 tuomarin kokoonpanossa.


Korkeimman oikeuden ratkaisu


Korkein oikeus oli aiemmin vuonna 1998 antanut armahdusasiassa lausunnon, että liiketoimintakieltoa ei voitu pitää rangaistuksena, jolloin presidentin toimivaltaan ei kuulunut siitä armahtaminen. Korkein oikeus totesi, että rangaistuksen tulkinta on laajentunut myöhemmin useista eri syistä. Merkittävässä osassa on rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen korostuminen 2000-luvulla. Myös ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö on vaikuttanut rangaistuksen käsitteeseen, vaikka korkein oikeus ei tätä nimenomaisesti mainitsekaan.


Korkein oikeus totesi myös, että on jo aiemmin vuonna 2013 todennut, että liiketoimintakiellolla on merkittävästi samanlaisia piirteitä kuin rikosoikeudellisilla seuraamuksia. Erityisen vahva liitäntä on kyseessä silloin kun liiketoimintakielto määrätään rikoksen perusteella. Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen näkökulmasta liiketoimintakieltoa onkin vakiintuneesti pidetty rangaistuksena.

Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen sisältöä käsitteleviä kirjoituksia löydät tämän kirjoituksen alaosasta.


Korkein oikeus totesi, että tasavallan presidentillä on oikeus armahtaa henkilö liiketoimintakiellosta. Korkein oikeus totesi kuitenkin yksimielisesti, että tässä tapauksessa perusteita armahtamiselle ei ole. Presidentti ei ole sidottu korkeimman oikeuden näkemykseen, vaan voi armahtaa henkilön, vaikka korkeimman oikeuden mukaan perusteita armahtamiselle ei olisi.


Asia oli 8–7 äänestysratkaisu eli asiassa oli merkittävää oikeudellista epäselvyyttä. Myös vähemmistöön jääneiden jäsenten perustelut olivat vakuuttavia.


Eriävä mielipide


Vähemmistöön jääneet oikeusneuvokset eli tuomarit katsoivat, että presidentillä ei olisi toimivaltaa armahtaa liiketoimintakiellosta. Yksi perustelu tälle oli juuri korkeimman oikeuden ratkaisu vuonna 1998. Perustuslakia oltiin tuolloin muuttamassa, mutta eduskunta ei ottanut kantaa, oliko korkeimman oikeuden linja tuolloin oikea ja tahdottiinko se säilyttää. Tämän vuoksi vähemmistö katsoi, että asiassa tulisi noudattaa vuoden 1998 ratkaisua. Vähemmistö ei myöskään katsonut liiketoimintakieltoa rikosoikeudelliseksi seuraamukseksi vaan turvaamistoimeksi.


Tämän lisäksi painotettiin liiketoimintakieltolain 15 §:ää, jonka mukaan tuomioistuin voi armahtaa liiketoimintakieltoon tuomitun. Vähemmistön mukaan presidentillä ei voi olla toimivaltaa asioista, jotka myös tuomioistuimet voivat ratkaista. Vähemmistö piti tätä päällekkäisyyttä periaatteellisesti ongelmallisena tuomiovallan ja presidentin toimivallan välisen jaon kannalta.


Vähemmistö oli joka tapauksessa samaa mieltä siitä, että tässä yksittäistapauksessa armahdusta ei tulisi myöntää.


Yhteenveto


Presidentin toimivalta on laajentunut vuodesta 1998 sen vuoksi, että rangaistuksen käsite on laajentunut. Tämä on siitä erikoinen kehitys, että perustuslain tulkinta muuttuu hyvin harvoin yhteiskunnallisen tai lainsäädännöllisen kehityksen vuoksi. Nyt laillisuusperiaatteen vahvistunut asema kuitenkin johti siihen, että presidentti voi jatkossa armahtaa liiketoimintakieltoon tuomitun. Asia oli täysistunnon äänestysratkaisu, ja tiukka sellainen, minkä vuoksi olisi suotavaa, että seuraavan kerran muutettaessa perustuslakia, asiaan otettaisiin selkeä kanta. Korkeimman oikeuden kanta asiassa oli, että liiketoimintakiellosta armahtaminen on tasavallan presidentin toimivaltaan kuuluva asia.


Lue lisää oikeustapauskommenttejamme

https://www.kpflaki.com/blog/categories/oikeustapauskommentit


Eelis Paukku

OTT, KTM (Laskentatoimi ja yritysjuridiikka, tohtorikoulutettava), DI (Tuotantotalous)

KHT-tilintarkastaja

Luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja

Lakimies, toimitusjohtaja

Lakitoimisto KPF


044 9755 196

eelis.paukku@kpflaki.com


28 katselukertaa0 kommenttia
bottom of page