Milloin voimakeinojen käytössä voi syyllistyä vammantuottamukseen?

Viikon blogikirjoituksessa käsittelen aihetta, jota olen käsitellyt blogitasolla aikaisemminkin. Käsittelen samaa aihetta kuitenkin laajemmin, koska olen vastikään julkaissut aiheesta tieteellisen artikkelin, joka sisältää uutta tietoa aiheesta. Artikkelissa käyn läpi kaikki suomalaiset vammantuottamustuomiot viimeisen vuoden 2013 jälkeen. Artikkelissa tutkimme, milloin voimakeinojen käytössä on oikeuskäytännön perusteella sellaista huolimattomuutta, että niiden käyttäjälle voidaan tuomita rangaistus vammantuottamuksesta. Artikkeli on kirjoitettu yhteistyössä kahden Lapin yliopiston oikeustieteen opiskelijan kanssa, jotka perehtyivät tuomioihin osana notaaritutkielmaansa.


Artikkelin nimi on ”Voimakeinot ja vammantuottamus – empiirinen oikeustutkimus voimakeinojen käytössä edellytetystä huolellisuudesta ja tahallisuudesta”. Artikkeli on julkaistu Edilex-sarjassa numerolla 2021/15 ja on saatavilla seuraavan linkin takaa:


www.edilex.fi/artikkelit/22583


Muuhun tieteelliseen tuotantooni voit tutustua seuraavan linkin takaa:


https://www.kpflaki.com/julkaisuluettelo


Tässä blogikirjoituksessa avaan artikkelin sisältöä. Avaan myös joidenkin tuomioiden sisältöä. Koska aiheesta ei ole korkeimman oikeuden ratkaisuja, kaikki käsitellyt tapaukset ovat käräjä- ja hovioikeuksien ratkaisuja.


Voimakeinot ja vammantuottamus – perusteet


Olen kirjoittanut aikaisemmin aiheesta jo kaksi blogikirjoitusta:


https://www.kpflaki.com/post/voimakeinot-huolellisuus-ja-vammantuottamus


sekä


https://www.kpflaki.com/post/voimakeinot-huolellisuus-ja-vammantuottamus-osa-2


Näissä kirjoituksissa kävin läpi perusteellisemmin asiaan liittyvää juridiikkaa. Tässä yhteydessä käyn läpi perusasiat sekä olennaisia osia artikkelia kirjoittaessa selvinneestä.

Voimakeinojen käyttö on rikoslain 4:6 §:n mukaan vastuuvapausperuste. Tässä pykälässä on perussäännös siitä, että voimakeinojen käyttäjä voi tehdä rangaistavan teon ilman seurausta, jos hänellä on laista johtuva oikeus käyttää voimakeinoja ja voimakeinot ovat tarpeellisia ja puolustettavia. Oikeudesta käyttää voimakeinoja säädetään muissa laeissa, kuten poliisilaissa ja laissa yksityisistä turvallisuuspalveluista.

Rikoslaissa kriminalisoidaan ruumiinvamman aiheuttaminen toiselle sekä tahallaan että vahingossa. Tahallisen ruumiinvamman aiheuttaminen kriminalisoidaan RL 21:5 §:ssä:


Joka tekee toiselle ruumiillista väkivaltaa taikka tällaista väkivaltaa tekemättä vahingoittaa toisen terveyttä, aiheuttaa toiselle kipua tai saattaa toisen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan, on tuomittava pahoinpitelystä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.


Yritys on rangaistava.”


Ruumiinvamman aiheuttaminen huolimattomuudella taas on kriminalisoitu RL 21:10 §:ssä:


Joka huolimattomuudellaan aiheuttaa toiselle ruumiinvamman tai sairauden, joka ei ole vähäinen, on tuomittava vammantuottamuksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.”


Näissä on muutamia eroja:


1. Pahoinpitelykriminalisointi kattaa kivun aiheuttamisen, mitä vammantuottamuksessa ei käsitellä.

2. Vammantuottamuskriminalisointi kattaa vain vähäistä suuremmat vammat, pahoinpitely periaatteessa kaikki.

3. Vammantuottamuksesta rangaistaan, jos teossa on huolimattomuutta, pahoinpitelyssä sen sijaan edellytetään tahallisuutta.


Voimakeinot ja vammantuottamus – rajanvetoa


Voimakeinojen käyttö on yleensä ruumiillista väkivaltaa. Ruumiillisen väkivallan tekeminen taas itsessään on jo rangaistavaa, jos tekoa ei koske oikeuttamisperuste. Voimakeinojen käyttäjiä suojaa kuitenkin tahallisuuden vaatimus, eli jokaisesta lievästä ylityksestä tai virheestä ei rangaista pahoinpitelynä. Pahoinpitelytuomio voimakeinojen käytön yhteydessä nimittäin edellyttää, että tekijällä on tahallisuus kahteen asiaan: 1) ruumiilliseen väkivaltaan ja 2) oikeuttamisperusteen puuttumiseen. Jos voimakeinojen käyttäjä uskoo perustellusti toimivansa toimivaltansa rajoissa ja voimakeinojen olevan tarpeellisia ja puolustettavia, ei häntä voida rangaista tahallisesta pahoinpitelystä. Tämä on kuitenkin hyvin harvoin sovellettu edellytys tuomioistuimissa, joten se kannattaa tuoda itse esiin, jos on epäiltynä rikoksesta.


Jos voimakeinojen käyttäjä on uskonut toimivansa oikeutetusti, ei häntä voida rangaista pahoinpitelystä. Tällöin häntä voidaan rangaista ainoastaan tuottamuksellisesta teosta eli vammantuottamuksesta. Tämän käyttöala on kuitenkin paljon rajatumpi: tuotetusta kivusta ei voida rangaista, kuten ei myöskään vähäisistä vammoista.


Vammantuottamustuomio edellyttääkin, että voimakeinojen käyttäjän huolimattomuus on aiheuttanut ruumiinvamman, joka on vähäistä suurempi. Vähäisiä vammoja ovat esimerkiksi mustelmat ja nirhaumat.


Tutkimuksessa selvitimme, mitä huolimattomuus oikeuskäytännön perusteella oikeastaan tarkoittaa. Epäselvyyttä oli erityisesti siitä, tuliko huolimattomuuden liittyä voimakeinojen käytön ylitykseen vai itse vamman aiheuttamiseen. Alustava hypoteesimme oli, että voimakeinojen käyttöön liittyy tietty riskinotto vammasta ja jos voimakeinot ovat olleet tarpeellisia ja puolustettavia, ei tekijää voida tuomita vammantuottamuksesta, vaikka voimakeinojen käytössä epäonnistuttaisiin ja kohteelle syntyisi vamma. Vastakkainen tulkinta tarkoittaisi, että jos voimakeinojen käytöstä on aiheutunut vamma, tuomittaisiin voimakeinojen käyttäjä aina, jos voimakeinojen tarkoituksena ei ole ollut vamman aiheuttaminen. Tämä taas olisi voimakeinojen käyttäjän kannalta haastava tulkinta, koska tällöin voimakeinoihin aina kuuluvaa riskiä ei huomioitaisi.


Tarkastelimme tutkimuksessa myös sitä, miten voimakeinojen käytön tarpeellisuutta ja puolustettavuutta sekä huolellisuutta ylipäätään tarkastellaan tuomioistuimissa.


Empiirinen tutkimus


Tutkimusta varten kävimme läpi kaikki vammantuottamustuomiot vuosilta 2013–2019 sekä useita ratkaisuja vuosilta 2020. Kävimme vertailukohdaksi läpi myös useita pahoinpitelytuomioita samalta aikaväliltä, jotta pystyimme arvioimaan rajanvetoa tapausten välillä. Seuloimme tapauksista kaikki voimakeinojen käyttäjiä koskevat tapaukset, ja analysoimme ne. Tapauksista suurin osa koski järjestyksenvalvojia. Vartijoita koskevia tapauksia oli muutamia, ja muita tahoja koskevia tapauksia ei lainkaan.


Analyysiä pahoinpitelytuomioista


Ensimmäinen havainto oli, että pahoinpitelysyytteet menestyivät melko vahvasti tuomioistuimessa. Jos voimakeinojen käyttäjää syytettiin pahoinpitelystä, niin yleensä hänet myös tuomittiin jostain. Syytteet hylättiin hyvin harvoin kokonaan. Pahoinpitelytapauksissa oli kuitenkin havaittavissa tiettyjä ongelmia tuomioistuinkäytännössä, esimerkiksi tahallisuutta perusteltiin erittäin vähän. Tapauksissa ei juuri arvioitu, millä perusteella teko oli tahallinen. Esimerkiksi eräässä pahoinpitelytapauksessa tahallisuuden arviointi oli vain seuraava:


Videovalvontatallenteista ilmenee, että A on molemmin käsin työntänyt B:tä kyljestä tämän seistessä virtsaamassa, minkä vuoksi B on horjahtanut taaksepäin. Hovioikeuden arvion mukaan A voimankäyttö on ollut tilanteeseen nähden ylimitoitettua.”


Useissa tapauksissa tahallisuus kävi kuitenkin ilmi olosuhteista, ja tuomioistuimet totesivatkin, että voimakeinojen käytössä ylitettiin selkeästi sallitun rajat:


”Maahan kahdella kädellä tönäisemällä kaataminen ei voi lähtökohtaisesti missään olosuhteissa olla sallittua voimakeinojen käyttöä. A on ennen tapahtumia ehtinyt toimimaan muutaman vuoden järjestyksenvalvojan tehtävissä. Tilannetta, jossa B on poistettu ravintolasta, ei voida pitää täysin yllätyksellisenä. Käräjäoikeus katsoo, että asiassa ei ole myöskään erittäin painavia perusteita katsoa, ettei A:lta kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista.”


Selkeässä vähemmistössä pahoinpitelytapauksissa katsottiin, että tahallisuutta ei ollut ja teosta ei siksi voitu rangaista pahoinpitelynä. Tällaiseenkin tulokseen päädyttiin kuitenkin joskus:


”Hovioikeus katsoo, että A:n käyttämää otetta on pidettävä poikkeuksellisena ja alustan ollessa katukivetys myös varsin vaarallisena ja helposti vammoja aiheuttavana voimakeinona. A:n on pitänyt maahanvientiin ryhtyessään ymmärtää siihen liittyvät riskit B:n päihtymystilakin huomioiden. Edelleen A:n on tullut ottaa huomioon B:n mahdollinen nostamisen vastustaminen, joka tässä tapauksessa oli ilmennyt jalkojen ristiin laittamisena. A on näistä seikoista huolimatta päätynyt valitsemaan kuvaamansa kaltaisen maahanviennin käytettäväksi voimakeinokseen. Hovioikeus katsoo, että A ei ole käräjäoikeuden katsomin tavoin aiheuttanut vammaa tahallisesti, vaan että hän on näin menetellessään aiheuttanut huolimattomuudellaan B:lle ruumiinvamman, joka ei ole vähäinen. B:lle aiheutuneet vammat ovat myös syy-yhteydessä A:n menettelyyn.”


Useissa pahoinpitelytapauksissa oli kuitenkin kyse melko selkeästä ylilyönnistä, jolloin tahallisuusarvioinnin tarve oli vähäisempi:


”[todistaja] C on kertonut, että A oli kaatanut B:n nilkkaan osuneella potkulla ja tämän jälkeen ottanut puristusotteen maassa makaavan B:n kaulasta. Kamppaus oli näyttänyt voimakkaalta, ja siihen oli otettu vauhtia. C on kuvaillut liikettä ”jopa potkuksi”. Kyse ei ole ollut horjutuksesta. Tallenne oli ollut laadukas ja osumakohta oli ollut selkeästi havaittavissa. Sekä C että [todistaja] D ovat kertoneet A:n liikkeen kohdistuneen B:n nilkkaan, mikä saa myös tukea lääkärintodistuksesta ilmenevästä vammasta. Näillä perusteilla on näytetty, että A on kohdistanut B:hen syytteessä kuvattua väkivaltaa B ei ole C havaintojen mukaan käyttäytynyt tilanteessa aggressiivisesti. D mukaan B oli tilanteessa A:n tieten etsinyt passiaan repusta kaivamalla. A:n mukaan B oli käsi taskussaan uhkaillut sanallisesti häntä. D tai C ei ole havainnut mitään B:n A:han kohdistamaa uhkaa tai uhkausta. A:n väittämä uhkaus ei siten saa tukea muusta todistelusta.”


Teoissa ei pääsääntöisesti juuri arvioitu tahallisuutta, vaan tahallisuuden katsottiin tulevan esiin olosuhteista. Tätä voidaan pitää ongelmallisena, koska laki edellyttää tahallisuuden puuttumisen myös oikeuttamisperusteen eli voimakeinojen käyttö-oikeuden olemassaolosta. Vain yhdessä tapauksessa rikosnimike alennettiin tahallisuuden puuttumisen vuoksi ja yhdessäkään syytettä ei hylätty. Tämä tarkoittaakin, että useissa tapauksissa on ollut riski, että voimakeinojen käyttäjä on tuomittu liian kovaan rangaistukseen teosta, josta ei olisi pitänyt tuomita rangaistusta tahallisena.


Analyysiä vammantuottamustuomioista


Vammantuottamustapauksissa leimallista oli, että syytteet eivät yleensä menestyneet. Selkeästi yli puolissa tapauksissa syyte hylättiin. Näissä tapauksissa myös tunnistettiin, että voimakeinojen käyttöön liittyy riski, ja pelkästä riskin realisoitumisesta ei tule rangaista, jos teossa ei ole muuta huolimattomuutta. Eräässä tapauksessa maahanvientiin liittyvää riskiä tarkasteltiin seuraavasti:


”Asiassa esitetyn selvityksen perusteella maahanvienti ja henkilön pitäminen otteessa vastustamisen ja väkivaltaisen käyttäytymisen taltuttamiseksi sekä tilanteen haltuunottamiseksi on seuraava järjestyksenvalvojalle käytettävissä oleva keino ennen voimakkaampaan keinoon siirtymistä. Näin ollen kokonaisarvioinnissa maahanvienti tässä tilanteessa on ollut tarpeellinen ja puolustettavissa oleva voimakeino. Maahanvienti pyritään tekemään vahingoittamatta henkilöä ja nilkan murtuminen tässä tilanteessa ei ole ollut oletettavin riski vaan pikemminkin ylävartalovammat. Ko. tapauksessa ei voida tarkkaan päätellä vamman aiheutuneen yksistään tietystä tekijästä tai olosuhteesta, vaan ainoastaan voidaan arvella, että merkitystä on ollut alustalla (nurmikko), mahdollisilla A:n jalkojen liikkeellä (askeleen ottamisella), vastustamisella sekä nilkan päälle kohdistuneella painomäärällä.”


Melkein kaikissa tapauksissa arvioitiin, olivatko voimakeinot puolustettavia ja tarpeellisia. Toisaalta joissain tapauksissa vammantuottamustuomio perusteltiin kehäpäätelmällä: jos on syntynyt vamma, niin teossa on täytynyt olla huolimattomuutta ja teosta on annettava rangaistus. Tämä ei kuitenkaan vaikuttanut olevan yleinen linja, vaan poikkeus laajemmasta oikeuskäytännöstä.


Erityisen ongelmallisena voidaan analyysin perusteella pitää, että on melko sattumanvaraista, päätyykö voimakeinojen käytöstä aiheutunut vamma tuomioistuimeen pahoinpitelynä vai vammantuottamuksena. Jos tapaus päätyy tuomioistuimeen pahoinpitelynä, on voimakeinojen käyttäjän asema huomattavasti heikompi. Hänet saatetaan tuomita rangaistukseen pahoinpitelystä, vaikka häneltä on puuttunut laissa edellytetty tahallisuus oikeuttamisperusteen puuttumisesta. Tämä tarkoittaisi, että hän olisi tiennyt, että hänellä ei olisi ollut oikeutta käyttää voimakeinoja tai että hän olisi ylittänyt sallittujen voimakeinojen rajat. Tällaista tahallisuutta ei kuitenkaan juuri arvioitu pahoinpitelytapauksissa, mitä voidaan pitää ongelmana tuomioistuimen toiminnassa.


Yhteenveto


Voimakeinojen käyttämisestä joudutaan silloin tällöin käräjille, jos jotain sattuu. Voimakeinojen käyttäjää ei tulisi rangaista tahallisesta teosta eli pahoinpitelystä, jos hän on uskonut tekonsa olevan oikeutettu. Tuomioistuimet eivät kuitenkaan käytännössä tarkastele tätä oma-aloitteisesti, vaan syytetyn tulisi itse ymmärtää tuoda asia esiin. Tässä kannattaisi käyttää oikeudellista avustajaa. Jos asiaa lähdetään tarkastelemaan vammantuottamuksena, on voimakeinojen käyttäjän asema huomattavasti parempi. Tällöin tarkastellaan voimakeinojen tarpeellisuutta ja puolustettavuutta eli sallittua ja kiellettyä riskiä. Voimakeinojen käyttäjän asema on tässä arvioinnissa huomattavasti parempi, jos vain voimakeinojen käytölle on ollut asianmukainen peruste.


Lue lisää voimakeinojen käyttöä koskevia kirjoituksiamme:

https://www.kpflaki.com/blog/categories/kamppailu-v%C3%A4kivalta-ja-voimakeinot



Eelis Paukku

OTT, KTM (Laskentatoimi ja yritysjuridiikka), DI(Tuotantotalous)

Lakimies, toimitusjohtaja

Lakitoimisto KPF




922 katselukertaa0 kommenttia