Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisussa KHO 2019:92 yhdistyy useita itselleni kiintoisia oikeudenaloja. Väitöskirjaprojektini liittyy voimakkaasti sisämarkkina- ja kilpailuoikeuteen, muissa opinnoissani ja työssäni olen erikoistunut vero- ja kirjanpito-oikeuteen. Ratkaisu KHO 2019:92 liittyy sisämarkkinaoikeuteen ja vero-oikeuteen, tarkemmin sanottuna välilliseen verotukseen eli tässä tapauksessa maahantuontiverotukseen.
Tässä kirjoituksessa avaan oikeudellisesti erittäin mielenkiintoista ratkaisua, joka koskettaa myös jatkuvasti laajenevaa ilmiötä eli nuuskan myyntiä Suomessa. Asia käsiteltiin poikkeuksellisesti sekä rikos- että hallintomenettelyssä, syitä tähän avaan hieman alempana.
Lähtötiedot
Henkilö B on hankkinut toimeentulonsa tuomalla rajan yli laivamatkoilta alkoholia ja nuuskaa ja myymällä niitä laittomasti Suomessa. A on lainannut ystävälleen B:lle useita kertoja rahaa, jotka B on maksanut säännönmukaisesti takaisin, summat ovat olleet muutamia tuhansia euroja kerralla. A on tiennyt, että B hankkii elantonsa myymällä nuuskaa ja alkoholia. B on käyttänyt lainaamansa rahat nuuskan ostamiseen. A on myös ostanut kaksi tornia nuuskaa B:ltä.
B jäi kiinni nuuskan salakuljetuksesta ja asiaa alettiin tutkia veropetoksena rikosmenettelyssä sekä verotusmenettelyssä erikseen. B jäi kiinni noin 18 nuuskakilon tuonnista, mikä tarkoitti noin 6700e valmisteverovastuuta. Tulli oli myös määrännyt B:n maksamaan tuodusta nuuskasta tupakkaveron maahantuontiverona sekä arvonlisäveron. Tulli oli myös määrännyt A:n ja B:n maksamaan nämä verot yhteisvastuullisesti niiden kahden tornin osalta, jotka A oli ostanut B:ltä.
Tulli kuitenkin katsoi, että A ei ole vastuussa muista veroista vain sen vuoksi, että hän on lainannut rahaa B:lle. Tullin sisällä veronsaajan eli valtion etuja valvova tulliasiamies oli kuitenkin valittanut tullin päätöksestä hallinto-oikeuteen, koska hänen näkemyksensä mukaan myös A:n tulisi vastata veroista rahan lainaamisen perusteella.
Käsittely käräjäoikeudessa
Nuuskan tuominen maahan myyntitarkoituksessa on veropetos. Asiassa oli selvää, että B oli syyllistynyt veropetokseen, koska hän oli tuonut nuuskan maahan salaa ja tällä tavoin välttänyt maahantuontiveron, vaikka nuuskan tuominen myyntiä varten on muutoinkin kiellettyä. Sen vuoksi B syyllistyi rikoslain 29:1 §:n mukaiseen veropetokseen, koska oli petollisesti yrittänyt aiheuttaa veron määräämättä jättämisen eli jättänyt ilmoittamatta tuonnin ja myynnin.
Käräjäoikeudessa A:n syytettiin tehneen veropetoksen yhdessä B:n kanssa, koska A:n väitettiin osallistuneen laittomaan maahantuontiin lainaamalla rahaa B:lle. Tuomioistuin kuitenkin katsoi, että A ei voinut tehdä rikosta yhdessä B:n kanssa, koska hän ei saanut taloudellista hyötyä asiasta. Tuomioistuimen näkemyksen mukaan rahan lainaaminen täytti kuitenkin rikoslain 5:6 §:n mukaisen avunannon.
Avunnanon täyttymistä perusteltiin sillä, että A:n lainaama rahamäärä oli mahdollistanut sen, että B osti nuuskaa ja toi sitä laittomasti maahan eli syyllistyi veropetokseen. Tämän vuoksi A tuomittiin avunannosta veropetokseen. Kyseisessä tapauksessa tämä tarkoitti sakkoja. A määrättiin kuitenkin jo tässä vaiheessa vastuuseen kaikista nuuskan maahantuontiin liittyvistä veroista, mutta verot tuomittiin maksettavaksi rikosperusteisena vahingonkorvauksena.
Miksi asiaa ylipäätään käsiteltiin hallintoasiana, jos A tuomittiin jo rikosasiassa maksamaan verot?
Samasta teosta ei saa rangaista kahdesti. Myöskään samaa veroa ei saa määrätä maksettavaksi kahdesti. Tämän vuoksi käräjäoikeuden päätöksen saatua lainvoiman A:ta ei voitu määrätä enää uudestaan vastuuseen verosta. Hallintotuomioistuimet eivät siis voineet tehdä ratkaisua A:n verovastuusta.
Asia A:n verovastuusta maahantuontiin osallistumisen perusteella eteni hallintoprosessissa siksi, että siinä tutkittiin, oliko tullin alkuperäinen päätös jättää A verottamatta väärä. A oli jo käräjäoikeudessa tuomittu maksamaan verot, joten hallintotuomioistuinten päätös ei enää vaikuttanut siihen, tuleeko A:n maksaa verot vai ei. Asia otettiin käsittelyyn nimellisesti vain tullin päätöksen oikeellisuuden arvioimiseksi. Asiaan on luultavasti vaikuttanut myös se, että ratkaisu vaikuttaa verovelvollisuuteen tulevissa maahantuontitapauksissa, mutta tätä ei mainita KHO:n perusteluissa.
Korkein hallinto-oikeus
Tulliasiamiehen valitus eteni hallinto-oikeuden kautta korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Hallinto-oikeus katsoi, että koska A ei ole saanut asiassa hyötyä, ei pelkkää rahan lainaamista voida katsoa maahantuontiin osallistumiseksi. Osallistuminen maahantuontiin on edellytyksenä sille, että henkilö voidaan määrätä vastuulliseksi verosta tullikoodeksin 202 artiklan 3-kohdan tarkoittamalla tavalla. Kyseisen artiklan kohdan tarkka sanamuoto kuuluu:
”säännösten vastaiseen tuontiin osallistuneet henkilöt, jotka ovat tienneet tai joiden olisi kohtuudella pitänyt tietää tuonnin olleen säännösten vastaista”.
Tuomioistuin siis tulkitsi tässä tapauksessa, oliko rahan lainaaminen maahantuontiin osallistumista. Korkein hallinto-oikeus katsoi, että rahoittaminen on maahantuontia. Ratkaisua perusteltiin sillä, että tullikoodeksin tarkoituksena on ollut säätää verovelvollisten piiri hyvin laajasti, jotta ”rangaistus” eli verovelvollisuus kohdistuisi mahdollisimman laajasti laittomaan maahantuontiin osallistuneisiin tahoihin. Koska sääntelyn tarkoitus on ollut ulottaa vastuu mm. laitonta maahantuontia johtaneisiin henkilöihin, ei vastuu veroista rajaudu vain laittomaan maahantuontiin fyysisesti osallistuneisiin.
Korkein hallinto-oikeus katsoi, että rahoitus on välttämätön osa nuuskan hankkimista ja myymistä eteenpäin. Tämän vuoksi myös rahan lainaaja on osallistunut nuuskan maahantuontiin tullikoodeksin tarkoittamalla tavalla. Linja oli yhtenäinen EU-oikeuden kanssa (C-454/10, Jestel). Osallistuminen maahantuontiin edellyttää kuitenkin, että rahan lainaajan on tullut tietää siitä, että rahat käytetään laittoman maahantuonnin rahoittamiseen. Rahojen käytöllä ei muutoin ole väliä, ne voidaan käyttää itse tuotteen ostamiseen, matkalippuihin, auton vuokraan tai muuhun tuontiin liittyviin toimiin ja vastuu säilyy silti. Rahan lainaaja vastaa näissä tapauksissa veroista yhdessä laittomaan maahantuontiin osallistuneen kanssa.
Ratkaisun merkitys
Tapaus ratkesi 4-1 äänestyksellä, joten tulos oli melko selkeä linjaus oikeuskäytäntöön tulevaisuudessa. Jos lainaa toiselle rahaa nuuskan tai alkoholin tai muun vastaavan maahantuontia varten, joutuu itse vastuuseen veroista yhdessä maahantuojan kanssa. Verovastuun voi välttää vain kahdella tapaa: ei tiedä kaverin tuovan jotain maahan laittomasti tai ei osallistu siihen millään tavoin. Hyvin etäinenkin osallistuminen ja auttaminen voi täyttää sekä avunannon veropetokseen että osallistumisen laittomaan maahantuontiin, jotka kumpikin voivat aiheuttaa vastuun veroista. Verot tuomitaan näissä tapauksissa maksettavaksi yhteisvastuullisesti. Tämä tarkoittaa, että jos nuuskat tuoneella henkilöllä ei ole rahaa, joutuu rahat lainannut henkilö maksamaan verot kokonaisuudessaan.
Lue lisää vero-oikeudellisia kirjoituksiamme sivulta:
Eelis Paukku
Lakimies, toimitusjohtaja
KPF Group Oy
