Jumalan sana, vahvimman oikeus vai universaalit ihmisoikeudet lainsäädännön pohjana?

Tämä blogikirjoitus on kirjoitettu erään lukijan pyynnöstä. Omasta mielestäni tekstistä tuli yksi parhaita mitä olen kirjoittanut. Eri näkökulmat lakiin, oikeuteen ja valtaan kiinnostavat monia ihmisiä, minkä vuoksi avaan tässä erilaisia näkökulmia siitä, mitä lain ja oikeuden voidaan ajatella olevan. Kirjoitus sisältää runsaasti esimerkkejä, joten kyseessä ei ole vaikeasti ymmärrettävä teoreettinen esitys. Käyn kirjoituksessa läpi erilaisia tapoja ajatella lainsäädännöstä sekä eri aatteiden historiaa. Esimerkit taas ovat some-keskusteluista ja erityisesti pinnalla olevista aiheista.


Luonnonoikeus


Luonnonoikeudessa ajatellaan, että on olemassa laki ja moraali, jotka ylittävät kaiken, mitä ihminen voi säätää. Kyseessä on luultavasti ihmiskunnan historiassa pisimpään sovellettu oppi laista, koska lakia on usein oikeutettu toteamalla, että se on jumalan tai jonkin muun korkeamman voiman tahto. Tällainen luonnollinen laki on universaali eli se on voimassa aina ja kaikkialla, koska se on ihmisestä riippumaton. Erityisesti kristinuskossa läntisissä maissa korostettiin pitkään voimakkaasti lakien jumalallista lähtökohtaa ja siten pidettiin yllä järjestelmän oikeutusta.


Nykyisellään luonnonoikeutta edustavat erityisesti uskonnolliset fundamentalistit, jotka haluavat, että yhteiskunta olisi rakennettu pyhien kirjoitusten kuvaamalla tavalla. Esimerkiksi homoavioliittoja ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia vastustetaan tyypillisesti juuri uskontopohjaisella luonnonoikeudellisella argumentaatiolla: pyhän kirjan kieltäessä jotain se on kiellettyä aina ja kaikkialla eikä ihminen voi päättää toisin. Luonnonoikeutta alettiin haastaa länsimaisissa yhteiskunnissa jo 1600-luvulta asti ja luonnonoikeuden rooli pääasiallisena oikeuden lähteenä jäi toissijaiseksi viimeistään 1800-luvulla. Syynä tähän oli se, että muut oikeutukset laille sopivat paremmin yhteen kehittyneemmissä yhteiskunnissa ja uusilla valtaapitävillä.


Valtiollisella tasolla luonnonoikeuden kaltaista ajattelua esiintyy myös nykyisissä teokratioissa ja uskonnollisesti vanhoillisissa valtioissa, joissa kirkon ja valtion siteet ovat kiinteitä ja lakeja perustellaan uskonnollisilla syillä. Esimerkkeinä tällaisista valtioista voidaan mainita Saudi-Arabia ja Iran. Myös muissa maissa uskonnollisen lain käyttöönottoa vaativat edustavat tiettyä luonnonoikeudellista koulukuntaa. Länsimaissa luonnonoikeus kokee tietynlaista uutta tulemista, mistä lisää jäljempänä.


Lakipositivismi


Lakipositivismissa ajatellaan, että voimassa oleva laki on laki, jota on noudatettava, riippumatta siitä vaikuttaisiko se moraalittomalta tai eettisesti väärään lopputulokseen johtavalta. Lakipositivismi oli yhteiskunnan maallistuessa valtaapitäville erittäin miellyttävä aatesuunta. Lakeja ei tarvinnut enää perustella jumalan tahdolla ja kirkon vallasta päästiin eroon kätevästi. Lakipositivismia seuraavissa yhteiskunnassa riitti sen toteaminen, että tässä on laki ja sitä on noudatettava, koska se on laki. Kyseessä on useiden vanhempien lapsiinsa soveltama ”minä olen auktoriteetti ja sanon näin, asia on siis niin”.


Lakipositivismissa ajatellaan ihmisen ja ihmisen tahdon olevan viimesijainen lain lähde. Yhteiskunnat ovat tavalla tai toisella asettaneet tietyn tai tietyt ihmiset hallitsijakseen, ja tämä hallitsija on säätänyt lain, jota ihmisten on noudatettava. Koska lakipositivismissa ei tunnisteta moraalia toimintaa ohjaavana tekijänä, voidaan sen nojalla oikeuttaa useiden ihmisten mielestä hyvinkin hirvittäviä asioita. Tästä tyypillisimpänä esimerkkinä käytetään Natsi-Saksassa tapahtuneita hirmutekoja, jotka olivat pitkälti voimassa oleva lain ja valtaapitävien päätösten mukaisena. Lakipositivisti hyväksyisi nämä teot laillisina, koska ne ovat olleet oikein säädetyn ja voimassa olevan lain mukaisia.


Nürnbergin oikeudenkäynneissä tätä argumentaatiota ei kuitenkaan hyväksytty vaan todettiin, että on olemassa tiettyjä universaaleja oikeudenmukaisuuteen liittyviä periaatteita, joiden vastaiset lait eivät koskaan voi olla oikeudenmukaisia. Tällaisten yleismaailmallisten periaatteiden tunnustaminen toi luonnonoikeuden oppeja voimakkaasti takaisin, koska julkisesti ja oikeudellisesti tunnustettiin taas oikeudenmukaisuuden ja universaalien periaatteiden olemassaoloa.


Nyky-yhteiskunnissa lakipositivistista argumentaatiota voidaan nähdä yhä vähäisissä määrin. Usein käydään keskustelua siitä, tuleeko lakia noudattaa, vaikka siinä ei olisi järkeä tai se ei johtaisi moraalisesti oikeaan lopputulokseen. Yhtenä esimerkkinä tästä voidaan pitää keskustelua siitä, saako punaisia päin ajaa, jos ketään muuta ei ole liikenteessä. Lakipositivistinen näkökulma on, että punaisia päin ei ajeta missään tilanteessa, jos laki ei sitä salli.


Laajemmalla tasolla taas lakipositivistista ajattelua ajavat esimerkiksi etnonationalistit: heidän näkemyksensä on, että valtion kuuluisi olla tietyn kansan hallinnassa ja he kieltäytyvät tunnustamasta tiettyjä kansainvälisen ja kansallisen oikeuden periaatteita, jotka ovat ristiriidassa tämän aatteen kanssa. Lakipositivistisesta näkökulmasta he ovat yhtä oikeassa kuin kaikki muutkin: valtaapitävät voivat säätää mieleisensä lain, joka on sen jälkeen voimassa oleva laki, jota ihmisten on noudatettava.


Myös kansalaistottelemattomuuskeskustelussa on viitteitä lakipositivismissa. Lakipositivistin mielestä ihmisten tulisi vaikuttaa edustuksellisen demokratian keinoja pitkin, jotta lainsäädäntöä muutettaisiin. Jotkut toiset tahot taas ajattelevat, että moraalin on mentävä lain yläpuolelle ja ihmisten ei tule noudattaa lakia, joka johtaa epäoikeudenmukaiseen lopputulokseen.


Lakipositivismi on tyypillisesti ollut sen ryhmän aate, jolla on enemmän yhteiskunnallista valtaa. Laki on yleensä tehty heille edulliseksi tai heillä on keinoja vaikuttaa lain sisältöön olemassa olevia kanavia pitkin. Ne tahot, joilla on vähemmän yhteiskunnallista valtaa sen sijaan joutuvat joissain tapauksissa ajamaan etujaan myös vastoin lakeja, koska heiltä puuttuu muita vaikuttamiskeinoja ja lait on saatettu jopa suunniteltu heitä vastaan.



Uudempi kehitys

Viimeistään Nürnbergin oikeudenkäynnissä kansainvälinen oikeus oli päätynyt siihen lopputulokseen, että mitä tahansa ei voitu oikeuttaa sillä, että kyseiset teot olivat olleet voimassa olevan lain mukaisia. Lakipositivistin näkökulmasta tätä argumentaatiota käytettiin oikeuttamaan voittajien oikeutta häviäjiä kohtaan, samaa argumentaatiota esitettiin jälkeenpäin myös Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäyntejä kohtaan. Sodan voittajavaltiot totesivat, että on olemassa tiettyjä universaaleja oikeuksia ja lakeja, joita häviäjävaltioiden päättäjät ja muut toimijat olivat rikkoneet ja heitä tulee siksi rangaista.


Vuonna 1948 tämä kehitys vietiin pidemmälle ja suuremman valtiojoukon voimin, kun YK:n piirissä saatiin valmiiksi Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus. Julistuksen puolesta äänesti 48/58 YK:n jäsenvaltiosta ja lopuista kymmenestä valtiosta suurin osa ei äänestänyt vastaan. Maailman muut valtiot eivät tuolloin olleet YK:n jäseniä. Vaikka edustettuina olikin vain hieman yli puolet maailman silloisista valtioista, joista vain osa äänesti julistuksen puolesta, sen puolesta äänestivät kuitenkin kaikki silloisen maailman merkittävimmät valtiot.


Tätä julistustakin voidaan tarkastella lakipositivistisesta näkökulmasta: useiden islamilaisten valtioiden mielestä julistus edustaa länsimaisia arvoja eikä sitä voi sellaisenaan hyväksyä islamilaisissa valtioissa, jotka katsovat omien uskonnollisten arvojensa olevan oikeita, luonnonoikeudellisia arvoja. Tämän vuoksi ryhmä islamilaisia valtioita laati vuonna 1990 oman julistuksensa, Kairon julistuksen ihmisoikeuksista Islamissa, joka mahdollistaa tiettyjen YK:n julistuksessa taattujen oikeuksien, kuten uskonnonvapauden ja sukupuolten tasa-arvon rajoittamisen. Luonnonoikeuden näkökulmasta toinen näistä julistuksista on väärässä, koska on vain yksi oikea, universaali tapa arvioida perusoikeuksia. Lakipositivismin näkökulmasta molemmat ovat oikeita, koska lailliset hallitukset ovat ne hyväksyneet.


Vuonna 1966 YK:n piirissä solmittiin kaksi yleissopimusta ihmisoikeuksista. Ensimmäinen näistä koski kansalais- ja poliittisia oikeuksia (KP-sopimus) ja toinen näistä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia (TSS-sopimus). Nämä sopimukset edustivat lakipositiivista lähestymistapaa ihmisoikeuksiin: sopimukset koskevat vain niihin liittyneitä jäsenvaltioita, jotka sitoutuvat saattamaan sopimuksissa mainitut oikeudet voimaan alueellaan. Tämä rajaus todetaan KP-sopimuksen artiklassa 2:


Jokainen sopimusvaltio sitoutuu kunnioittamaan ja takaamaan jokaiselle alueellaan olevalle ja oikeuspiiriinsä kuuluvalle yksilölle tässä yleissopimuksessa tunnustetut oikeudet”.


Sopimukset ovat tosin hyvin yleismaailmallisia: vain reilu parikymmentä valtiota maailmassa ovat jääneet sopimusten ulkopuolelle, näistä merkittävä osa on pieniä saarivaltioita ja islamilaisia valtioita, sekä Yhdysvallat TSS-sopimuksen osalta. Suomi on jäsenenä molemmissa sopimuksissa. Valtio voi halutessaan irtautua sopimuksesta.

Nykyisellään poliittisessa ja oikeudellisessa keskustelussa puhutaan usein ihmisoikeuksista. Useita poliittisia toimia perustellaan nimenomaan ihmisoikeuksilla.


Myös viime aikojen polttavimmissa keskusteluissa, ilmastotoimissa ja maahanmuutossa, käytetään paljon näihin perusoikeuksiin tukeutuvaa argumentaatiota. Erityisesti maahanmuuttokeskustelussa vedotaan puolin ja toisin universaaleihin ihmisoikeuksiin ja niiden toteutumiseen maassa jo olevien ja maahan pyrkivien tapauksessa. Ilmastokeskustelussa taas vedotaan sukupolvien väliseen oikeudenmukaisuuteen ja toisaalta taloudelliseen argumentaatioon.


Keskustelu näistä vaikuttaisi vakiintuneen siihen, että ilmastotoimia ja maahanmuuttoa kannattavat argumentoivat politiikkaa erityisesti luonnonoikeudellisilla argumenteilla: toimet esitetään universaaleina velvollisuuksina, joista yksittäiset hallitukset eivät voi edes päättää. Näitä vastustavat taas vetoavat lakipositivismin hengessä siihen, että kukin hallitus voi säätää haluamansa lait ja ryhtyä niihin toimiin mihin itse haluaa. Toisaalta molemmat puolet esittävät myös toisen koulukunnan argumentteja: ilmasto- ja maahanmuuttomyönteiset vetoavat lakiin ja kansainvälisiin sopimuksiin joissain tapauksissa, kun taas ilmasto- ja maahanmuuttovastaiset vetoavat perusoikeuksiin, joita katsovat vastapuolen poliittisten toimien loukkaavan.


Suomessa tehtiin vuonna 1995 perusoikeusuudistus, jonka yhteydessä perustuslakiin otettiin useita oikeuksia, joiden asemaa yhteiskunnassa haluttiin vahvistaa. Uusia lakeja arvioidaan eduskunnan perustuslakivaliokunnassa sen mukaan, ovatko ne perustuslain mukaisia. Perusoikeusuudistuksessa käytettiin sekä lakipositivismin että luonnonoikeuden näkökulmia. Toisaalta katsottiin, että on olemassa tiettyjä universaaleja kaikille kuuluvia oikeuksia, mutta toisaalta katsottiin, että nämä tulisi ottaa lakiin, jotta ne voitaisiin huomioida lain soveltamisessa. Lakipositivisti voisikin hyväksyä näiden käytön, koska ne on otettu lakiin.


Oikeuskäytännössä ei myöskään juuri sovelleta sellaisia ihmis- ja perusoikeuksia, joita ei mainita perustuslaissa, vaikka kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin liittyvää argumentaatiota käytetään toisinaan tällaisten tuomioiden tukena. Esimerkiksi tapauksessa KKO 2013:59 käytettiin yhtenä argumenttina Euroopan ihmisoikeussopimuksen ne bis in idem -kieltoa eli kaksoisrangaistuksen kieltoa, jota tosin tulkittiin perustuslain 21 §:n oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin tukena.


Varsinaisen lainkäytön ulkopuolella luonnonoikeudellinen ajattelu elää yhä vahvana. Suomessa on useita puolueita, jotka esittävät tiettyjä luonnonoikeudellisia argumentteja siitä, että on olemassa tiettyjä kaikille kuuluvia oikeuksia. Puolueiden väliset erot muodostuvat lähinnä siitä, miten näitä oikeuksia tulisi painottaa. Lakipositivistinen ”näin voidaan tehdä koska meidän mielestämme tämä on oikea tapa” on Suomessa jäänyt lähinnä marginaaliryhmien argumentaatioksi. Esimerkiksi etnonationalistien ja ääriuskonnollisten ryhmien ulostuloissa voidaan havaita tällaisia näkemyksiä.


Yhteenveto


Yhteenvetona voidaan todeta, että vaikka Suomessa lainkäyttö on yhä voimakkaan lakipositivistista ja on vaikea tai jopa mahdoton vedota sellaisiin oikeuksiin, joita ei löydy viimeistään perustuslaista. Lainkäyttö tosin rajautuu vain tuomioistuimiin ja virkavallan käyttöön, yhteiskunnallisessa keskustelussa tilanne on hyvin eri. Yhteiskunnallinen keskustelu on hyvin lähellä luonnonoikeudellista, jokainen merkittävämpi poliittinen ryhmittymä väittää tiettyjen oikeuksien olevan universaaleja, mutta painottaa näitä oikeuksia eri tavoin.


Lakipositivistinen ajattelutapa yhteiskuntapolitiikassa taas on jäänyt lähinnä marginaaliryhmien argumentaatioon. Puolueiden erot löytyvät lähinnä niiden suhtautumisesta kansalaistottelemattomuuteen, tietyt puolueet ovat vahvemmin lakipositivistisia katsoessaan, että kansalaistottelemattomuus ei ole hyväksyttävää. Toiset puolueet ovat vahvemmin luonnonoikeuden kannalla ja katsovat, että kansalaistottelemattomuus on joissain tilanteissa hyväksyttävää, jos laki ei johda moraalisesti oikeaan lopputulokseen.


Voidaanko sanoa, että toinen näkökulma, luonnonoikeudellinen tai lakipositivistinen, on oikea? Ei voida. Voidaan vain todeta, minkä mukaan yhteiskunnallinen toiminta järjestyy: sen mukaan kuka on vallassa.


Lue lisää teemakirjoituksiamme:

https://www.kpflaki.com/blog/categories/teemakirjoituksia


Eelis Paukku

OTT, KTM (Laskentatoimi ja yritysjuridiikka), TkK (Tuotantotalous)

Lakimies, toimitusjohtaja

KPF Group



91 katselukertaa

© 2018 KPF GROUP OY

  • Facebook Social Icon
  • LinkedIn Social Icon
  • Twitter Social Icon
  • Instagram